— Menenpähän vähän kävelemään.
— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.
— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.
Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.
* * * * *
Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten varjossa.
Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.
Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän, aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta, väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus haihtuu.
Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.
* * * * *