Soitettiin iltakirkkoon.
Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.
Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon. Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.
Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.
Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.
Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.
Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä: Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä huoneessa.
Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma sisään ja kuului lintujen liverrys.
Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.
Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.