Taasen tarkasti tähystelin kenen Maija sisään laskee. Ja se oli se sama poliisi, joka minua viivytti siellä Heikinkadulla — kuten muistatte. Hänen taisi olla nälkä, sillä hän näkyi kääntävän silmänsä pöydän puoleen ja samalla nuuski ja vainusi ympäri huonetta.
"Täällä on käynyt joku!" sanoi hän hyvin virallisesti.
"Miten voit ajatellakaan minusta sellaista", sanoi Maija hyvin viattomana. Ja hän houkutteli poliisin viereensä istumaan ja siinä sitten lellitteli ja mairitteli häntä. Ja unohtui siinä kaikki epäilys ja katkeruus Poliisikin näkyi sen tietävän, ettei Maijan nenänipukka pussatessa pahasti tiellä ollut. Hyvän aikaa ne siinä sitten maiskuttelivat, jotta minua kohta taasen olisi ruvennut ylenantamaan, ellei eteisestä kuuluva kolina olisi heidän lystiään lopettanut. Maijalle hätä käteen.
"Voi, voi! Nyt herrasväki tulee jo kotiin. Mene pian tuonne vaatekaappiin, jos rouva sattuu tulemaan tänne."
Ja poliisi kapusi kaappiin. Tuskin oli Maija saanut oven suljetuksi hänen jälkeensä, kun rouva tulikin kyökkiin.
"Kuule Maija! Juokse pian apteekkiin hakemaan antipyriiniä. Herra rupesi voimaan pahoin, täytyi kesken lähteä pois oopperastakin. Tuossa on rahaa. Mene paraadirapusta sisälle, ellei apteekki enää ole auki."
Minulla oli turkasen paha nuha silloin. Vaikka kuinka koetin pidättää, pääsi minulta kuitenkin aivastus ja oikein aika räjäys pääsikin. Rouva kirkasi niin kamalasti, että korvani olivat haleta. Mutta ei hän siltä pökertynyt, kuten toivoin. Vielä mitä. Päinvastoin tuuppasi hän uutimet syrjään, polki jalkaa ja alkoi sellaisen sanatulvan, että on aivan mahdoton muistaa sitä ulkoa. Osansa sai siitä Maija, jos minäkin. Lieneekö hänellä ollut aikomus antaa minulle klapia päin naamaa, sitä en tiedä, mutta puulaatikolle hän ainakin askeleensa ohjasi, ja se oli minun pelastukseni. Kun hän laatikon kannen aukasi ja suutari-parka siellä selkäänsä oikasi, kuului taasen sydäntä vihlova kirkaus. Nyt rouva varmaankin muisti, että vaatekaapissa niitä on aseita, herran kävelykeppejä ja kentiesi revolvereitakin. Pahaa elämää hän vaan piti, sen muistan. Voi sitä miesriepua kellä sellainen eukko on. Poliisiakin hän avukseen huusi, reutoessaan auki vaatekaapin ovia. Mutta ei hänen hämmästyksensä suinkaan vähäinen ollut, kun poliisi sieltä — tasapainonsa menetettyään — hänelle syliksi kaatui. Kyllä moni muu rouva olisi siihen jo pökertynyt, mutta eipäs tämä sitä tehnyt.
Mahtoi siellä meteliä ja pauhua riittää, luulen kuitenkin niin. Minä en sitä enää osaa kertoa; sillä pauhun pahimmillaan ollessa pujahdin minä salavihkaa ovesta ulos — näin ikään.