Ja sitten sitä mentiin oikein käsikoukkua.
Kun olin saanut ruumiini ruokituksi, aloimme taas vähän niinkuin kuherrella, ja lämpenimmekin jo hiukan, mutta samassa koputettiin ovelle. Maija säikähti.
"Voi, voi! kukahan sieltä tulee. Mene nyt pian tuonne uutimien taakse tuonne sänkysoppeen."
Mikäpä siinä muu auttoi. Sinne täytyi mennäkseni ja istua kyhjöttää kuin arestilainen konsanaan.
Maija aukasi oven. Minä tirkistin uutimen raosta nähdäkseni millainen pään etupuoli tulijalla on. Ja vie sun tuppes ja puukkos. Eikös sieltä väännäkin itseänsä sisälle se sama suutarin sälli, josta taannoin oli puhetta. Hän visertää kuin västäräkki: "Olithan sinä kultaseni sentään kotona."
"Onko sun nälkä?" kysyi Maiju jotenkin jurosti.
"Ei, ei, lintuseni. Tulin suoraan ruokapaikasta. Sinuahan minä vaan tulin katsomaan."
Ja katso. Maija heltyi ja kaulaan kapsahti. Kelpasi sitä sitten minun katsella, minun, joka olin tullut nälkääni sammuttamaan, kun he siinä kujertelivat. Sellaisia ne ovat ne tytöt. Minun mielestäni tuntui se jo liiankin imelältä, tahtoi ruveta oikein ylen antamaan. Mutta ahaa, saittekos! Taas koputettiin ovelle. Maija säpsähi.
"Voi, voi! Kukahan sieltä tulee. Mene pian tuonne puulaatikkoon", hätiköi hän.
Suutari-parka tuppautui laatikkoon. Tai oikeastaan oli se hänelle onneksi, että hän oli suutari; sillä kukaan muu ei olisi siellä niin monessa mutkassa minuuttiakaan jaksanut olla.