"Ei maar sitä niin vaan mennä. Emmehän ole tavanneet toisiamme moneen aikaan. Mitäs kuuluu?"
"Eipä erinomaisia, siinähän menee. Muuten tällä kerralla olisi vähän kiire, niin että…"
"Heh, he, he! Taitaa olla 'pisdälninki'. Ei sen asian ole niin kiirettä, joutavathan ne odottamaan."
Ja sitten hänkin juttuaa siinä yhtä ja toista vallan turhanpäiväistäkin. Minulla oli sydän kintaan peukalossa, että jos joku toinen pääsee niiden herkkupalain ääreen.
"Kuule, minun passi-vuoroni loppuu yhdeksältä. Eiköhän lähdetä vähän 'viftailemaan'?" ehdotti poliisi.
"Ei hyvä mies, ei nyt — ehkä joskus toiste. Hyvästi vaan!"
Pääsin kun pääsinkin siitä sitten lähtemään. Kello oli kolme minuuttia yli määräajasta. Puolta juoksua kiiruhdin loppumatkan. Voi kauhistus! Maijaa ei siellä näkynytkään. Siinä se nyt oli. Kynsäsin korvallistani ja katkismuksesta lainatuilla sanoilla toivotin niin suutarin sällin kuin poliisinkin sinne, missä tulta ja tulikiveä sataa.
Pettymykseni oli kuitenkin ennen aikainen. Tuskin olin siitä selvinnyt, kun Maija tulla töyssytti säteilevin naamoin luokseni.
"Suo nyt anteeksi, vaikka vähän myöhästyinkin."
"Ei se mitään. Mutta mennään nyt jo aika kyytiä, minulla on kova nälkä."