"Jaa! sanoi Maijani. Ehkä ensi sunnuntai-iltana, jos se sopii sinulle, rakkaani. Herrasväki menee silloin oopperaan."
"Sopiihan se, vallan mainiosti. Missä tavataan?"
"Lönrotin patsaalla, kello 8, eikö niin?"
"Vaikka vaan!"
Kiitoksiksi puristin Maijaani vasten rintaani. Mitä lujempaa puristin sitä joustavammin ponnahtelivat rinnat kuin suuret gummipallot — sellaiset, joita potkupallopelissä käytetään.
"Hyvästi siksi, oma siirappikakkuni!" sain vaivoin tunnetulvaltani soperretuksi. "Hyvästi, hyvästi!" nyyhki Maijuni.
Tulipa sitten se toivottu sunnuntai-ilta. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan, kun harppasin pitkin Espistä Lönnrotin patsaalle. Ne herkkupalat olivat mielessäni, miksi sitä salaisin. Maiju oli vaan sivuseikkana.
Kuten tavallista näin sunnuntaisin, oli nytkin pääkaduilla sellainen väen paljous, että töin tuskin pääsin pujottelemaan tungoksen läpi. Olisihan se muuten siinä mennyt sentään joten kuten, mutta eräällä penkillä lojui täältä kotipitäjästäni kotoisin oleva suutarin sälli. Hän — mokomakin pikikoura — vinkkasi minua tulemaan luokseen. Ja silläkös riitti puhetta. Hän oli hiljattain käynyt täälläpäin ja kaiken maailman akkojen juorut hän siinä lateli. Vihdoin viimein sain sen verran suun vuoroa, että ehdin sanoa: "Suo nyt anteeksi, mutta minulla on aivan välttämätöntä mentävää. Morjens nyt vaan!"
Lähdin taas harppaamaan. Kello oli jo seitsentä vailla. Mutta näytti siltä kuin kaikki kiusanhenget olisivat tielleni lähetetyt. Kun pääsin Heikinkadun kulmaan, tuli poliisi siinä vastaani. Hän oli kanssa oman pitäjän poikia, entinen kaartilainen — tavallaan taas hyvinkin läheinen. Hän vietävä kesken kaikkea alkoi loruamaan:
"Hei vaan! Mihinkäs Jussilla niin kova kiire. Tulehan pistämään tupakaksi." En ollut kuulevinani, aijoin astua ohi. Mutta hän seisoi jo aivan nenäni edessä ja kaivoi esille tupakkakojeitaan.