Ylipäänsä kaikissakin edistysseuroissa kiinnitetään liian vähän huomiota maanviljelykseen. Käsiteollisuuteen y.m. uhrataan kyllä aikaa ja varojakin, esim. ompeluseurain yhteydessä, mutta kuten sanoin, maanviljelyksen, pää-elinkeinomme hyväksi ja kohottamiseksi tuskin rikkaa ristiin pannaan. Se on niin tuiki pikkuista mitä kiertelevät agronoomit ja konsulentit aikaan saavat, että se ei juuri mainitsemista ansaitse; ja siksi juuri olen esitelmäni aiheeksi valinnut: apulannat.
Ellen erehdy, ollenee kuulijoiden joukossa useita maanviljelijöitäkin. Heille lienee vähäiset ja vaillinaiset "analyseeraukseni" tarpeen vaatimia, mutta on se kaikillekin terveellistä. Lähteenä olen käyttänyt pääasiassa tuota suurta "Oma maa" nimistä teosta, jossa useat etevät agronoomit, agrobaatit ja amatöörit, erilaisia apulantoja ja niiden käyttöä seikkaperäisesti selostelevat.
Useammilla kuulijoista lienee kuitenkin pieni tilkku perunapeltoa, ellei suurempiakaan viljelyksiä satu omistamaan. Jos siis ensinnä selostaisimme perunapeltoon sopivat apulannat. Mutta useilla niistä on niin kankeat nimet, että en mitenkään voinut saada niitä kaikkia ulkomuistiin. Minä kirjoitin niistä luettelon; se pitäisi olla taskussani… Mutta, suokaa anteeksi! Nyt on käynyt niin ohrasesti, että en muistanutkaan nuttua muuttaessani sitä lappua, se on jäänyt toisen takin taskuun. Mutta ehkä minä muistankin ne sentään, kuitenkin tärkeimmät.
Niin! Jos mielii popsia hyviä potaattia, pitää kylvää pellolle kainiittia, tuomaskuonaa, luujauhoja, salpietaria ja… ja… fosforia… ja… fenkkoolia, pippuria, sinappia, kardemummaa, aniksia, boraksia ja… ja… siirappia… Ei, ei! Suokaa anteeksi. Kyllä siinä taisi jo olla vähän liikaakin.
Kaartilainen.
(Esittäjä marssii näyttämölle jalat supussa ja vääristetyin säärin. Vasen käsi on ohimolla kunniantekoasennossa, sormet harrissa ja kämmen yleisöön päin.)
Hm! hm! — Suonettehan anteeksi! Minulla on toisin ajoin sellaisia omituisia päähänpistoja tai oikkuja, mitä he lienevätkään. Ne ovat muistoja niiltä ajoilta, kun olin Helsingin kaartissa. — Älkää viitsikö virnistellä, kyllä se on totta se, että olen vanha sotavolli. Paitsi sitä, että ulkomuodoltani olin pulskimpia kaartilaisia, olin myöskin sielultani ja mieleltäni. Kentiesi — sitä en nyt aivan varmaan voi sanoa — olisin antanut henkenikin alttiiksi, jos se olisi kysymykseen tullut. No niin! Kuten sanoin: muistoina niiltä ajoilta, on minun veressäni sellainen vika, että aina silloin tällöin täytyy minun "smirnata" ja "äkseerata", muutoin en pysyisi terveenäkään. Olenpa joskus kuulevinani kiukkuisen kapteenimme huudon kuin kiljuvan jalopeuran: "smirnaa!!!!" Ja silloin, vaikka olisin kuinka kiperänä, karkaan minä pystyyn ja seison suorana kuin jos olisi seipäitä sisälläni; toisin sanoen: olen kuin talikynttilä tai makkaratikku.
Sellaista voi sattua hyvin usein. Mutta vähät niistä. Kaikista huolimatta oli kaartissa olo aikani ehdottomasti elämäni hauskimpia hetkiä. Jos kohta kasarmissa olikin kova kuri, niin vapaat lomahetket sen moninkerroin korvasivat. Jaa'a! Totisesti vesi suuhun tulee muistellessa monen monia kohtauksia kyökkipiikain kanssa. Minullakin oli niitä neljä ja viisikin samaan aikaan hoteissani. Sattuihan niitä väliin pieniä myrskyjäkin, mutta pianhan niistä selviytyi, jätti sen vanhan, otti uuden, siinä se juttu. Mutta kyllä ne olivat ne likatkin aika juupelia, tulinpa senkin huomaamaan. Sattumalta tulin tutuksi erään tuoreen tytön tyllykän kanssa — se oli muistaakseni senaattorin sopankeittäjä. Ensin kävelimme moniaana iltana Aleksanterilla ja Espiksellä. Saattelin hänet useita kertoja kotiportille ja jopa puolipimeässä käytävässä jonkun pusunkin loksautin, oikein täydellä suulla, jotta kaikuvassa holvissa sen tapainen ääni kuului kuin lehmä savisesta tiestä sorkkaansa olisi nostanut.
Erään kerran, kun niin ikään olin jonkun aikaa ihaillut Maijani — se oli hänen nimensä — pientä nenänykeröä, joka ei koskaan tuntunut olevan tiellä, ehdoitti hän: "Eikös sopisi tulla nyt visiitille. Herrasväki on Terva Irmanin konsertissa."
Minua ei tarvinnut kahdesti kehoittaa. Heti sieppasin kultani kainalooni ja kapusin taakkani kanssa kivirappuja toiseen kerrokseen. Ja siellä sisällä, siellä oli papin eloa. Siellä oli tarjolla kaikkia lajeja mitä vaan Olsonin kokkikirjassa keittämään käsketään. Useita paikkoja olin kyllä kokenut, mutta en tälle vertaista tiennyt. Ajattelin: paikka ei parane muuttamisesta. Sitten kautta rantain tiedustelin milloinka taasen sopisi.