Arvoisat läsnäolijat ja myös jossain määrin arvoisat ei-läsnäolijat!
Kuten kaikki ehkä tiedätte, olen minä, Iivari Reppulainen, edesmenneen "Reppulaisen" päätoimittaja, samaa olentoa kuin minun pyhästi ja lujasti vihitty vaimoni Annakaisa Heiskaska Kivennavalta. Sillä kuten nimestä näkyy, oli minun vaimoni ennen sen kuuluisan suutari Heiskas-vainaan vaimo. Mutta koska Heiskanen nakkasi ketaransa taivasta kohden ja kuoli perin rauhallisen kuoleman, niin Annakaisa jäi häntä suremaan. Mutta silloin sattui minun ratani käymään juuri Heiskasen vaikutuspisteen halkasijan sivua pitkin ja me kohta suoraan menimme poliisikamariin ja teetimme siellä semmoisen pienen punaisen lipun, ja niin tuli Heiskaska Reppulaisen pääksi s.o. että Reppulainen tuli Heiskaskaksi ja Heiskaska Reppulaiseksi.
Mutta anteeksi, arvoisat läsnäolijat ja poissaolijat! Tavallisestihan jokainen suuri lehti alkaa pääkirjoituksella ja jokainen kuuluisa puhuja esipuheella, niin myös Reppulainen. Oikeammin on muitten suurten lehtien etusivulla ensiksi junainkulut, kuolemanilmoitukset ja lääkärien asunnot, mutta Reppulainen jättää ne tavallisesti pois ja alkaa kohta pääkirjoituksella. Reppulainen ei nähkääs tarvitse juna-aikatauluja, sillä hän matkustaa aina vapaapiletillä s.o. hän suorittaa matkansa puhvelin päällä. Kuolemanilmoitukset painetaan säännöllisesti lehden peräseinälle, jotavastoin uusien yksilöitten tulotaulu on lehteni etusivulla. Lääkäreistä Reppulainen huolii viis', kunhan vaan Annakaisan hokmannipullo ja tervakäki ovat edes puolillaan.
Suokaa anteeksi, että olen pitkittänyt tätä ohjelmani alkulausetta, ryhdyn nyt jo varsinaiseen aineeseeni, Mutta selvitykseksi mainitsen sen, että minä en aijo olla vallan kauvan yhdessä Heiskaskan kanssa. Minä, Reppulainen, voin mennä milloin hyvänsä poliisikamariin repimään ololipun ja silloin olen minä taas vapaa nuorimies tai vanhapoika. Reppulainen käsittää kyllin seivästi sen viisauden, että miehen ei ole hyvä yksinänsä olla, mutta tahtoo myös lisätä, että miehen ei ole hyvä olla kauan aikaa saman vaimon kanssa.
Vielä kerran: suottehan anteeksi, että viivytän teitä tällä alkuselityksellä, mutta minä lupaan pian suoriutua asiaan, ensin vaan ilmoitan sydämeni hellimmät tunteet Annakaisaa kohtaan. Tekisin suuren vääryyden, jos puhuisin pahaa Annakaisastani. Ei, minä rakastan häntä hurjasti, minä rakastan intohimoisesti hänen takkuista tukkaansa, kellertävän ruskeata kaulaansa ja riippuvia huuliansa. Voi, kuinka pyhällä kunnioituksella minä Reppulainen katselen kädet ristissä minun oman Annakaisani hoippuvaa käyntiä ja hänen lihavaa, hyllyvää ruumistansa. Hän, minun suloinen armaani, on kuin kuuman erämaan suuri puu, jonka lehvien suojassa Reppulainen etsii suojaa ja lepoa. Hän on niinkuin Saaronin lilja, tai variksenpelätin Perttulan perunamaassa, hän on kuin soreakaulainen joutsen, tai lehmä, joka teuraaksi viedään!
Rakkaat kuulijat! Älkää panko pahaksi, että varsinainen ohjelma eli asian ydin hiukan myöhästyy, mutta minä en voi jättää Heiskas-rakkauteni tunteitten ilmaisua. Minä laulan Annakaisastani uuden Korkean Veisun, sitä entistä suuremman ja "Hanssin Jukkaa" mahtavamman. Voi, minun armaani, voi kaunista ääntäsi! Se on kuin leppeä tuulen kuiske, tai kuin röhkivän sian unennäkö. Voi, armas, sinun suuria tummia silmiäsi, niissä on lemmen suuri voima, ne ovat kuin kaksi vinoa seinänrakoa. Voi minun armias Heiskaskani! Sinun syleilysi on taivaan esimakua. Kun sinä minua, Iivari Reppulaista, halailet, hukun minä sinun valtavaan syliisi "kuin porsaan pää aidanrakoon". Minä vaivun kokonaan sinun lihavien käsiesi suojaan. Voi, minun armaani! Sinä olet suloisin olento maan päällä ja maan alla. Sinä olet kuin kaulaton olutpullo tai anturaton kenkäraja!
Mutta, hyvät veljet ja sisaret! Annattehan heikkouteni anteeksi, etten palavan rakkauteni huumauksessa muistanut ohjelmani ydintä. Sen olen aikonut alkaa näin, mutta pieneksi huomautukseksi sanon, että kun se, Heiskaska aamuin nousee, niin huutaa se heti: "Missä minun alushameeni on?" — ja minä vien sen salamana hänelle. Hänen mielijuomansa on vaarin- ja muorinkalja ja himoruokansa keitetyt perunat. Niitä minä Reppulainen hänelle laittelen ja hymyilee hän kiitokseksi niin hurmaavaa hymyilyä. Se on kuin elokuun yön kuun loiste tai hammastautisen irvistys. Öisin minä tavallisesti saan siirtyä sängyn alle maata, koska minun armaani suuri ruumis valloittaa koko vuoteen. Mutta minä iloitsen sielläkin; suurella mielihyvällä näen, kuinka minun rakkaani on tuolla ylähällä kuin Eedenin iloissa. Minä kuulen hänen ihanan, taivaallisen kuorsauksensa, ja se on kuin lempeä lammin soitto tai yskäisen kissanpenikan vikinä. Ja minut on jätetty tänne pimeyteen, tänne sängyn alle, ja hän, minun sydämeni valittu, on tuolla sängyssä; ja vaikka hänen pitkävartinen nenänsä antaa Damaskoon päin, on hän kuin paratiisin puutarhassa, "rapalperipensaan" siimeksessä.
Oikeastaan teidän täytyisi ajaa minut ulos, koska varsinainen asia yhä viipyy. Mutta te olette sitkeänkärsivällisiä. Ja nyt vihdoinkin minä alan. Ohjelmapuheessani, pääkirjoituksessani, kosketellaan: "Perunankuorien uudestaanviljelemistä". Aine tulee käsiteltäväksi aivan puolueettomasti, sillä Reppulainen ei ole mikään lakkorikkuri eikä mikään kansankiihottaja.
Tapahtui näet pari päivää sitten niin, että Reppulaisen hevosenkenkänaulojenkantatehtaan työväki, sekä miehet että naiset, rupesivat vaatimaan yksikamarijärjestelmää, mutta kun minä, Reppulainen, tehtaan teknillisenä johtajana ja isäntänä kielsin moisen vaatimuksen, niin pyysivät he edes puuliiteriä. Kun minä en suostunut siihenkään, tekivät he kuin yksi mies ja nainen lakon. Etten joutuisi väärään valoon, yhdyin kohta lakkolaisiin minäkin ja tein heidän kanssaan lakon, sillä Reppulainen tahtoo aina, kuten tietty, olla jokaiselle mieliksi ja kulkee aina kultaista keskitietä.
Arvoisat läsnäolijat, nuoret ja vanhat, pienet ja suuret, laihat ja lihavat ynnä myös keskinkertaiset!