Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin…
Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä, iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.
Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.
Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille, istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.
Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa kasvoi Vanniin…
Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen huudahti.:
Mistä tämän saitte?
— Konttoristapa tietenkin, näettehän leimastakin, muistutti postinkantaja tyynesti ja alkoi kirjelaukkuineen vetäytyä ulos.
Vanni ei siinä kiireessä tiennyt mitä sanoa. Hän pelkäsi, että kirjeessä voi olla sisältönä hyvinkin hävytöntä, ja mietti sen ihan aukasematta antaa postinkantajalle viedä takaisin, mutta huomasi, että eihän postinkantajakaan tiedä kuka on sen postilaatikkoon pannut. Toisekseen arveli pistää sen juuri parastaikaa sytyteltävään silitysrautain lämmitysuuniin. Repäsi hän kuitenkin auki nähdäkseen kirjoittajan nimen, mutta samassa huudahti; "Vilpitön ystäväsi Santeri Kokkonen". Tämän sanottua Vannin kasvot vaalenivat, mutta punastuivat heti ja arasti hapuilevin silmin siirtyi kamariinsa, istui sohvalleen ja alkoi lukea ja ääni hieman värisi:
'Rakas Vanni!!!