Vanni säpsähti ja ennenkun ajattelikaan pisti kätensä Santerin käteen.
— No, mikä todellakin on tapahtunut? Olethan ihan muuttunut, uudisti Santeri, Vannin kädestä pitäen. Tiedäthän sen, ettei Sanna tule takaisin vaikka kuinka itkisit.
— En tahtoisikaan takasin, kun pääsisin itse sinne, kuiskasi Vanni, pyyhkien silmiään.
— Ei surma ota ojettua, ei tapa tauti tarjottua, on vanha sananlasku, muistutti Santeri ja istahti Vannin lähelle ruohoiselle pensaspenkin laidalle.
Vannin mielessä paloi, että pitäisi antaa Santerille paha sana, että hän ymmärtäisi jättää hänet rauhaan, kuten Aarokin, mutta Santerissa kumminkin näkyi niin vilpittömälle kajastava ystävällisyys, että ei voinut. Kun yritti jotakin sanomaan, joka olisi hiemankaan ollut loukkaavaa, niin oli kuin joku salainen voima olisi pitänyt leukoja kiinni.
Santeri näki, että Vannilla olisi halu sanoa jotakin asiallisempaa, niin naurahtaen muistutti:
— No sano nyt jo, kun sana näkyy olevan jo kielesi päällä.
Vanni kun ei muutakaan osannut, niin kysyi suoraan:
— Oletko saanut kirjettäni?
— En. En ikänä.