— Etkö todellakaan? uudisti Vanni ja tuijotti Santerin rävähtämättömiin silmiin, joista selvään näkyi Santerin viattomuus.
— En, en. Olenhan odottanut vastausta kirjeelleni, mutta turhaan. Ja sitä juuri ihmettelen.
— Sen saatuani kirjoitin neljä sanaa, jätin ne toissa iltana kirjeenä postilaatikkoon. Mutta eilen rantatorilla katupojat tiesivät jo sen sisällön.
— Jätit postiin… Mutta muistatko, että panit kirjeen kiinni?
— Kyllä. Ja varustin postimerkillä ja vein laatikkoon.
— Mutta missä kuitenkin on vika? — Vanni oli aivan töhmerönä siitä eikä kyennyt sanomaan mitään, kasvot vaan rupesivat tulistumaan. Tämän näki Santeri, niin koetti hän hyvitellä: No elä ole milläsikään, oli se missä oli, anna sen olla siellä. Mutta Vanni ei näkynyt sitä kuulevan, ravisteli päätään ja hieroi käsiään hiljakseen.
Santeri näki, että Vanni yhä syventyy niihin menneisiin, niin saadakseen Vannin mieltä hajaantumaan, otti taskukirjastaan paperipalan ja lyijykynän. Tarjosi ne Vannille ja hiljaa visahti:
— Muistatko mitä kirjoitit siinä kirjeessä minulle, kirjoitappas nyt tähän ne sanat… No kirjoitahan nyt.
Vanni pyihkäsi kasvojaan, otti paperipalan, kynän, ja kirjankannen päällä kirjoitti ne sanat mitä siinä hukkaan joutuneessa kirjeessä oli ja näytti Santerille.
— Vai niin, virkkoi Santeri ja silmät remahtivat loistaviksi. Otti sitten sen kynän Vannilta, kirjoitti paperipalaseen: "Se päivä on mennyt, onko tänään se päivä, jolloin saan tulla?" ja näytti Vannille.