Vanni otti taas kynän, kirjoitti siihen: "Milloin tahdot?" ja näytti
Santerille. Santeri kirjotti: "Huomenna".
Vanni kirjotti nyt hyvin selvästi sanat: Silloin odotan.
Santeri sen nähtyään nyökäytti päätään, naurahti ja virkkoi:
— Nytpäs eivät kirjeet joutuneet hukkaan. Ei maar joutuneetkaan.
— Eikä matkallakaan viipyneet.
— Ei viipyneet… Mutta ethän sure nyt enää niin kovin kuin äsken, muistutti Santeri ja puristi Vannia kädestä.
— En voikkaan, kuiskasi Vanni ja nousi kävelemään.
Kävelemään nousi Santerikin, mutta kumpaistakin halutti kuin salainen vetäjä vetäisi Santerin äitin haudalle, jonne he ilman ajattelemattaan hiljaa käyskellen siirtyivät ja seisattuivat sen harmaan hautakiven vaiheelle, jota ruskealehtinen orjantappurapensas kuurtosi.
Santeri seisoi äänetönnä, punoi ylähuulissaan viuhottavia tummia viiksen haimenia ja alakuloisena katseli pitkin ruohottunutta hautakumpua.
— Näyttää kuin olisit unohtanut äitisi, kun et ole tänä kesänä tehnyt mitään tällä haudalla. Et noita rikkaruohoja ole puhdistanut pois.