— Ei. Ei… Pois se… Unohtaisinko hänet… Kenellä olisi enempi syytä muistamaan äitiä! Sinä, äitini rakas… Petettynä hylkiönä kasvatti pojan, työllä ja vaivalla ijartaen kitketti kokoon varoja, joilla suurimmaksi osaksi kustansi kouluni ja… Jospa olisi hän tässä, niin hän jos kukaan tietäisi kertoa murheista, joitten synty on ollut samaa mallia kuin sinulla nykyjään… Maailma ei raiskattavaansa sääli. Ja sorrettua ei auta kukaan. Ei yksikään.
Tämän sanottuaan jäi Santeri äänettömäksi ja kirkkaat kyyneleet näkyivät vierivän punakoita kasvopäitä alas.
Vannikin tämän nähtyään olisi mielellään antanut herahtaa jonkun kyyneleen. Mutta Sannan haudalle olivat ne juosseet niin kuiviksi, että nyt ei enää lähtenyt kyyneltä, vaikkapa sydämellä olikin kylliksi painoa.
Santeri ei tänä hetkenä kumminkaan viitsinyt kauvan vesitellä. Oikaisi itsensä, puistatti päätään ja kuiskasi:
— Hän lepää töistään. Hän on ainoastaan minun äitini, unhottunut kaikilta muilta.
Otti sitten taskustaan kellahtavanvaalean, silkkisen nenäliinansa, pyyhki sillä kasvojaan ja ajatteli jättää Vannin hyvästi, ettei kerkiäisi taas joku heitä näkemään. Mutta sopimattomalta näytti kuitenkin surumielisenä eroaminen etenkin tänä hetkenä. Ei kuitenkaan haluttanut kajota mihinkään turhaperäiseen leikkitarinaan, niin virkistääkseen sekä itseään että Vannia, otti kertoakseen kappaleen lapsuutensa elämän tarinasta, joka samalla koski äitiäkin, josta aina oli mieluisinta kertoa. Viittasi hän Vannia istumaan hautakiven juureen, jossa hän itse aina ennen oli istunut, ja itse istui hautakummun sivulle, nojasi hartionsa tuuheaan myrttipensaaseen, punoi vielä hetken notkeilla sormillaan harvoja viiksiään ja katseli poutaiseen korkeuteen kohoavia tuuhealatvaisia mäntyjä ja ryöheäoksaisia kellastuvia koivuja.
— Kuulin erään kokeneen miehen sanovan, että toinen ihminen saa tämän elämänsä virran yli kulkea kuin laivalla, mutta toinen saa saman matkan kulkea kuin uimalla, vieläpä aikanen kiviriippa kaulassa.
— Se on totta se.
— Minä olen yksi niitä kiviriipan kanssa kulkijoita… En kuitenkaan kadehti laivassa kulkijata. Hän ei tiedä, mitään. Ei juuri mitään. Menee vaan minne toinen vie, puhuu mitä toiselta kuulee ja jos hän kirjoittaa, ei nekään ole mitään. Vaan se, joka elämän virrassa kiviriipan kanssa lyö painia, se oppii tietämään mihin hän kykenee ja kuka hän on.
— Jos mikään, niin se on totta.