— Olin kolmentoista vuotias pienikasvuinen poikanaskali, kun meillä äitin kanssa oli yhteistä omaisuutta yksi vanha kakaraansa kaatuva hevonen, jolla ei jalka jalasta tahtonut erota. Sillä minä vedätin rahtia Ahkiolahden kaupungista tuolle kauppias Leckberg'ille. Ja mies tiedettiin olevan silloin tienestissä kun minä olin rahtikuormaa noutamassa Ahkiolahdelta noin kuudentoista peninkulman matkan päästä semmoisella hevosella… Eräänä helmikuun tuiskun kirtupäivänä rupesi hevonen sikseen uupumaan. Syötin hänelle kaikki viimeiset eväät. Syötin viimeisen leipäpalanikin ja jäin itse aivan suulle suuruksettomalle siksi päiväksi, sillä rahaa ei ollut millä saada lisää. Mutta sittenkin tuli hänen aikansa kuolla ja jätti minut orvoksi pakkastuisku-vinkkaan keskelle tuota Niepingin selkää… Ukko Huttunen asui silloin vielä Kekkolan niemessä, niin mitäs muuta kuin kyynelsilmissä lähteä juosta kimittämään ukko Huttusen kimppuun. Ukko ei kuunnellut viittä sanaa, kun valjasti suuren liinakkoruunansa reen eteen, ja silloin sitä lähdettiin, että savu pölisi reen perästä. Ja niin ukko Huttunen tuoda tomahutti minun rahtikuormani perille eikä sanonut velkovansa mitään palkkaa… Sitten saimme äitin kanssa kolmekymmentä markkaa kokoon, joilla ostettiin toinen hevonen… Hyvä hyvällä saadaan, silmäpuolella sokea, on vanha sananlasku, ja niin kävikin. Lähdin sillä taas Ahkiolahdelta hakemaan rahtikuormaa, mutta se hevonen oli syömäri, ettei se täyttynyt mistään, Menomatkalla söi jo kaikki eväät ja paluumatkalla en kerjäämällä enkä ostamalla voinut hankkia tarpeellista ravintoa. Se uupui ja uupui. Ja viimein tuohon samalle selälle kuoli, mutta likemnäksi Kokkolannientä kuin ensimäinen.
— Herran ihme. Ja kuoli sekin?
— Ukko Huttunen oli verkkoa kutomassa pöytänsä takana kun minä astua kaaritin pirttiin ja istahdin sivupenkille. Ukko näki jo luonnon valosta kun kyyneleet vierivät kasvoilleni, että ei ole hyvin asiat. Kysyi hän kuitenkin, että mitäs Santerille nyt kuuluu. Jäi kuormani taipaleelle, sanoin. Sen kuultuaan nousi ukko, katsoi akkunasta selälle nähdäkseen miten kaukana se on, ja ukon suusta kuului sanat: Se kai on uupunut. Sille on vietävä ruokaa, että pääsee edes taloon. Päässeekö tuo mihinkään, murahin suruissani, ja itku valtasi, etten saattanut sen enempi sanoa… Ukko nakkasi päällyksettömän turkkikasukkansa päälleen, otti tangosta parin leipää ja vihkon heiniä rekeen, valjasti hiironsa ja silloin sitä taas lähdettiin. Ukko arveli lähtiessään, että hän tuopi kuorman kotiinsa ja haalaa sen hevosenkin virkistelemään taloon. Mutta paikalle tultuaan huomasikin, että se oli jo muuttanut pois tästä matoisesta maailmasta, niin hetken katseltuaan punalti päätään ja virkkoi: Piessa, kun satuinkin ottamaan tämän vanhan turkki rajani. Mikäpä tällä viitsii tuonne maalikylään mennä… No katsokoot miestä eikä turkkia! Sen sanottuaan valjasti hiironsa sen minun kuormani eteen, käski minunkin hypätä kuorman päälle ja silloin sitä taas lähdettiin… Silloin sairasti äitini eikä kyennyt ansaitsemaan mitään; niin kauppias Leckberg'iltä pyysin yhtä säkkiä jauhoja, tai jotakin apua, että päästäisiin elämän alkuun. Mutta kun siihen hevosen hintaan oli jo otettu tämän kuorman rahtipalkka, niin ei antanut mitään, pakeni ylpeänä puheiltanikin… Silloin olin muut elämän toimeni suorittanut siihen määrään, että jouduin kouluun. Ja uskoinpa varmaan, että sen huonon hevoslykkyni tähden olen mikä olen… Äitini kun sairasti, niin armeliaat ihmiset lupasivat antaa ruuan päivä ja talo, mutta sen ruuan palkkioksi piti lähteä kouluun. Kansakoulun kun olin jo käynyt, niin ensi aluksi oli mentävä neiti Lipposen perustamaan alkeiskouluun näkeiksi mikä mies pojasta tulee… Kaiken tämän läpi on kestänyt katkeamatta kylmä säije kauppias Leckberg'in kovuudesta minua ja äitiäni kohtaan, ettei auttanut silloin… Mielelläni soisin, että ukko Huttunen, jolta hän kavaluudella anasti talon, asuisi vielä kerran tuossa kauppias Leckberg'in kartanossa ja Leckberg ukko Huttusen sijalla samoissa tamineissa ja samassa virassa kulkisi talosta taloon kolme erikokoista verkkokäpyä rintataskussa.
— Se kuitenkaan ei ole mahdollista.
— Kaikin puolin muuten on mahdollista, mutta kykeneekö kauppias Leckberg ukko Huttusen tavalla parantamaan verkkoja… Tiedä, että minä kauppias Leckberg'in konkurssipesältä ostan tuon kartanon omakseni, niin siitä päivästä lähtien on ukko Huttuselle ruokaa ja asuntoa siinä.
Vannin sydän nytkähti, kasvot kävivät loistamaan, tahtoi sanoa jotakin vastapainoksi, ja kun ei muutakaan osannut, niin sanoi hän kuitenkin:
— No johan sinä nyt ajattelet liian korkealle ajatellaksesi omistaa tuon Leckberg'in kartanon.
— Senlainen on ajatukseni. Ja kuka voi estää ajatuksia joskus kiipeilemästä korkeuden vuorillekin etenkin näin nuoruuden toivorikkaimpina päivinä, koska ne siellä vaeltelivat jo tuon korkuisena poika palkerona, uupumusta lykkäävän hevosen vetämän rahtikuormankin jälessä paljaan tähtitaivaan alla talvisina öinä kitkastessa… Ja itseensä luottamus on sitä tavaraa, joka antaa voimaa ja rikastuttaa toivon.
Santeri näki Vannin ajatusten parhailtaan hulmuavan Leckberg'in kartanon omistamis-unelmassa, niin lisäsi yhä:
— Minulla on tiedossa kylliksi tehoovia nimiä, kun vaan joutuu se päivä, jolloin vasaran alle joutuu tuo Leckberg'in kartano, niin silloin se on minun, huutakoot miten korkealle tahaan. Ja suunnitelma sen asumisesta on valmis. Ylikertaan otan vuokralle tuon valtion alkeiskoulun, joka sopii sille juuri kuin laitettu. Ja alakertaan otan sitten vuokramiehiä, vaikkapa sen koulun opettajia tai muita senlaisia, silloin se alkaa maksamaan itse hintansa. Ja ukko Huttunen ei paina sen hartioilla mitään.