— Ihminen aikoo hänen tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, virkkoi Vanni, kun ei muutakaan osannut sanoa.
Santeri näki Vannin silmistä, että Vanni on kylliksi hyvällä tuulella, juuri senlaisella kuin hän oli tänä hetkenä ajatellutkin, niin ei tahtonut Vannin mieltä hajottaa pitemmällä puheellaan, vaan jätti siihen tilaan missä se nyt oli, vilkasi ympärilleen ja näki, ettei ketään vieläkään ollut heitä näkemässä, niin nousi, tarjosi Vannille kättä, puristi sitä, terotti silmänsä Vannin silmiin, nähdäkseen näkyykö mitään vilppiä ja kuiskasi:
— No, huomenna sitten.
— Niinkuin sanottu, virkkoi Vanni ja kätensä puristamisella ilmoitti sanainsa vakuuden.
Santeri pyörähti kävelemään kotiinsa päin, mutta Vanni, ennenkun huomasikaan kilmasi Santerin rinnalle kävelemään, jossa Santeri hänet heti vaihtoi oikealle puolelleen. Nyt ei puhuttu enää mitään asiallista kuin ainoastaan ajan kuluksi sen päivän herttaisuudesta verraten vuoden aikaan ja miten luonto osaa ennustaa talven tuloa kasvien kuihtumisella näinkin kauniina päivinä. Ja miten talven kovuus kumminkin täytyy rajoittaa ainoastaan ruohojen turmelemiseen ja lehtien riisumiseen. Puhtaana, uudistettuna, karaistuna täytyy jättää muu kasvikunta uuden kesän synnytettäväksi eloon. Näitä puhellen he hiljalleen halki puistoisen hautuumaan siirtyivät kotiinsa päin aina hautuumaan veräjälle asti, jossa kääntyivät raitiokatua alas. Nyt ikäänkuin itsestään loppui heillä puhe, kun näkivät siellä täällä liikkuvia ihmisiä. Olivat kuni lumotut, ei muuta ääntä kuin Santerin ja Vannin kengät harvasteeseen narahtelivat toisiinsa sovitettujen askelten vaihtuessa. Santerin harmaa silkkipontainen hattu verkalleen heilui noin kämmenen verran ylempänä Vannin keltasen vaalealla silkkirantuisella huivilla katettua suurinyttyräistä päätä. Jos joku heitä nyt katsoikin kierolla silmällä, niin ei se vaikuttanut Vanniinkaan mitään. Santerin hämmästyttävän voimakkaat vastakatseet tekivät ne kaikki tyhjäksi. Ei kumminkaan Santeri tahtonut Vannia saattaa kotiinsa asti, vaan tultua Uudenkadun kulmaan tarjosi kätensä Vannille uudestaan ja iloisesti virkkoi:
— Tästä on minulla suora kotiin. No huomenna sitten.
— Jään odottamaan, kuiskasi Vanni Santerin kättä puristaessaan ja kääntyi Torikadulle, pisti kätensä ristiin rinnalleen ja lähti astua heilottamaan kotiinsa. Suurikirjaisen, vaaleanharmaapohjaisen leninkihameen helmat hulmusivat puoleen ja toiseen ja kiiltävät kengät vilkkasivat iltapäivän auringon laimeassa paisteessa.
XX.
Neljä viikkoa tästä oli lokakuun läntisen auringon valaisemassa Vannin kamarissa pieni, mutta vertainen hääjoukko koolla, Vanni ja Santeri vasta vihittynä parina heidän keskellään. Vannin kasvoista näkyi, että hänen elämänsä laiva palattuaan myrskyiseltä matkaltaan makaa nyt ankkuroituna tyyneen lahdelmaan, jossa laivan miehet iloisina kertoilevat voitostaan taisteluissa luonnon voimia vastaan. Niistä taisteluista ei nyt hääjoukko tahtonut antautua puhelemaan, kun tiesivät Vannin elämässä olevan surullisiakin puolia, mutta pitivät kertomuksiaan lapsuutensa ihanissa päivissä, jolloin heidän maailmansa oli vaan äiti, äiti, eikä mikään muu kuin äiti. Mutta jokahisen kertomuksessa kuului niin kummallisen erilaisia käsitteitä siitä maailmastaan, että oikein mehukkaalta kuului niitten käsitteiden yhteensovitus, joka sulikin siinä yhteen kun kaikilla ilmestyi samanlainen rakkaus äitiin.
Joukossa oli kuitenkin joku, joka oli kaksivuotiaana kadottanut äitinsä ja saanut turvautua vieraaseen, mutta rakkaus oli siihen vieraaseen yhtä suuri kuin äitiinsäkin. Nyt joutui väkistenkin tarina surulliselle tolalle, vertaillessa miten senlaisessa tapauksessa voi joutua turvautumaan pahaankin ihmiseen, johon rakastuu täydellisellä lapsen rakkaudella, joten se elämällään vie lapsen mukanaan, ja miten suuri joukko ihmisiä on sillä tiellä, ei ainoastaan itse, vaan polvesta polveen.