— Kyllä ne toki Jumalan luontokappaleet tietävät tiensä… Mutta saattaisihan olla meillekin kuolemaksi se teeren ennustus, huomautti äiti. Saattaahan käydä niin ettemme koskaan enää tule tähän takaisin.
— Hyvin mahdollista.
— Mutta mihin joutuu tuo kissa, jos ei tultaisi takaisin, muistutti
Tahvo kun ei muutakaan osannut säistää siihen puheeseen.
Sen kuuli Vanni että kissasta oli puhe, niin veti viereensä ja kätki peittojensa sisään.
Muuta ja toista, yhä puhelivat huomeisesta majanmuutosta, ennustuksista, tapahtumista ja sattuvista seikoista, kunnes tuli takalla riittyi aivan valkoisen untuvan peittämäksi ja otavan sarvetkin olivat suoraan etelää kohti. Silloin kallistuivat yönsä lepoon ja hyvälle tuntui tieto, että huomenna ollaan Kurkelassa valtion turvissa, jossa ei elatuksen murhe paina mieliä. Oi kiitos Jumalan, huokasi äiti, uneen vaipuessaan, muistellessaan huomeniltaista onnea.
Kissa käykyili liitin jaloissa huomisaamuna, kun takalla kiehuvasta keitosta haisi vereksen linnunlihan haju. Jaloissa se vaan pyöri, kohotteli selkäänsä, pitkät virkakarvat poskissa harallaan, ystävällisesti katsella pauruili äitin käsiin ja harmaan kirjava häntä mutkitteli ilmassa, Äiti ymmärsi kissan kielen, mutta ei ollut mitään mitä antaisi niin kääntyi isään ja virkkoi: Sinä saat tappaa tuon kissan. On jo vanhakin ja saammehan me kissan kun tarvitsemme.
— Voi, voi minun mirrini. Ettehän isä tapa minun mirriäni, vaikeroi Vanni, kuultuaan äitin esityksen, nousi vuoteellaan istualleen ja silmät pyöri hätäisesti. Heikon näköisesti nojasi selkänsä seinään ja kun isä ei virkkanut mitään, niin rukoilevasti lisäsi: Ettehän isä tapa mirriä. Ettehän… Ettehän… Minä otan mukaani Kurkelaan ja annan sille ruokaa.
Äiti näki Vannin hädän kissansa puolesta, niin liepsahti Vannin luokse, taputti kuihtuneeseen kasvoon ja hymyillen virkkoi: Ei tapeta, ei tapeta. Eihän toki Vannin mirriä tapeta.
Mutta Vanni ei uskonut tätä, luuli äitin narraavan ja pyyteli yhäkin, että ettehän, isä, tapa mirriä… ettehän. Ei tapeta, ei, kuului isän vakava ääni, niin Vannin kasvoihin levisi vakava turvallisuus ja rienti lattialta ottamaan kissaa syliinsä, kantaakseen sen vuoteelleen. Mutta pää ei pitänyt pystyssä. Vaan kun kuuristui kissaa ottamaan syliinsä, niin pyörtyä kytjähti lattialle, josta äiti kantoi vuoteelleen, nosti kissankin siihen Vannille mieliksi. Vanni kääräsi kissan kainaloonsa ja hyvälle tuntui nyt olo, vaikka korvat kihisi vielä äskeisestä pyörtymisen huumauksesta ja pirtti näytti silmissä pyörivän kuin kerinlaudat kerinkannassa.
Äiti kun näki Vannin niin mleluisesti viihtyvän, siirtyi kohentamaan tulta takassa, puristi suonikkaaseen käteensä petäjäjauhoja vakasta ja varisti niitä hiljalleen kiehuvaan pataan, hämmenti siitä kapustalla ja aina lisäsi jauhoja, kunnes näki sen sakenevan velliksi, kasvot lientyivät mieluiseen hymyyn ja mieli oli Kurkelassa.