Isä oli jo käärinyt kaikki töppösensä jalkoihinsa ja astua vinttaili jo järvelle laskeutuvaa tietä rantaan päin. Äiti otti kelkan vihtaisen jukon olkapäälleen ja lähti vetämään isän jälkeen. Halli rannan töyräällä istui ja kummeksien katseli sitä lähtöä ja haukkua voksahteli muutamia sanoja, mutta kun näki että kaikki tulivat rantaan, niin pyörähti etukynteen ja juosta loksutteli siihen mukaan mihin näki toistenkin tulevan. Taneli ja Niilo jäivät rannan töyräälle kelkkoineen odottamaan kunnes äiti kerkisi paeta tuota tuonnemmaksi. Sitä istahti Hallikin katsomaan, mutta pojat pataltivat aika laukat, paiskautuivat vatsalleen kelkkoihinsa, jotta saivat aika luikosen törmän alle. Siitä ilostui Hallikin, laukkasi poikain luokse ja ystävällisellä haukunnallaan ilmoitti mielihyvänsä poikain kelkkakyydille.
Halki Kaislajärven, tietöntä hankea kulki nyt matka. Äiti jo tavotti isän. Pojat ne vähän jälempänä astua kaarittivat, jaloissa paikkaset kenkäkolttoset, päässä pitkävillaset, vanhasta turkista tehdyt reuhkat, yllä repaleiset takkiremut vitsoilla kiinni vyötettyinä, joitten siekaleina riippuvain helinäin alta kirjavina vilkkoivat vanhoilla hameen palasilla ja liinarievuilla paikatut piikkohousuiset polvet.
Poikia seurasi Halli. Taneli Hallille mieliksi heilutteli pitkiä nuttunsa hihoja. Niihin tarttui Halli ja muristen retuutti ja vetää nujuutti sinne tänne tiepuoliin kun näki sen olevan Tanelille mieleen.
Hallille mieliksi paiskautui Niilokin aina silloin tällöin lumeen pitkäkseen, soristeli jaloillaan ja käsillään ja väkisi, että Halli häntä koittaisi auttaa ylös. Sitten taas juosta kupeltivat äitin perään.
Oli jo palanen matkaa kuljettu kun äiti kelkkoineen seisattui jäälle, korjasi Vannia kelkassa, katsoi jälelle jäänyttä Metsävainiota, joka rannan töyräällä kipotti, ja taivaanrannan poutakaistaleesta paistavan talviauringon valjussa paisteessa liekehtivät sen repaleiset sisäpuolelta jäätyneet ikkunaruudut, ikäänkuin muistuttaen ollutta rauhaa omassa majassa. Tätä katseli äiti, mutta kohotti silmänsä Vuonisrovan honkaisiin kuljuihin, jotka talon kohdalla tyyninä ja huurteisina muhjottivat kuni juopuneena kaukaa taivaan rannalta paistavan talvisen auringon vaisusta valosta. Alenti taas silmänsä vuoren juurelle jätettyyn ihmisasuntoon, joka lemmen hymy kasvoillaan salaperäisesti puheli vieläkin olleista päivistä, tarjoten suojaa matkalaisille. Siirti taas katseensa vuoreen ja hetken perästä taas siihen turvekattoiseen, huurteen käärimään majaan, eikä tiennyt itsekkään kun suuret kyyneleet olivat tehneet leveät juovat pitkin väsyneitä kasvoja.
Siihen seisattuivat pojatkin, mutta äiti pyyhkäsi nuttunsa hihalla silmiään ja lujitti nuoraista vyötä repaleisen turkkinsa ympärille. Päähuivinsa nurkalla pyhki vielä silmiään, sitoi sen huivinsa nurkat leukansa alle lujaan, otti kelkkansa jukon olkapäälleen ja ojentui matkalle.
Äänettömänä painui matkue edelleen. Kelkan jalasten vähäinen suhina ja askelten pehmyt kahje kuului joukosta. Hallikin oli heittänyt poikain hihain retuutuksen, pystykorvaisena juosta sipsutteli vaan matkan vartta siihen suuntaan, mihin näki matkueen kulkevan, välistä aina paiskautui piehtaroimaan vitiseen lumeen, keturoi siinä, että kun nousi, niin oli valkea kuin jänis, mutta puistalti taas lumen itsestään ja hyvämielisenä katsellen kaikkiin matkatovereihin jatkoi hänkin tietöntä matkaansa. Siten se matkue hiljalleen kulkeutui Kaislajärven pisimpään lahteen, josta Kervolan heinätie lähti johtamaan läpi metsien Kurkelaa kohti. Rannan urpaisissa koivuissa kupelehti teeriparvi, jota Halli rienti jo edeltäkäsin haukkumaan, mutta teeret eivät perustaneet Hallista, repivät vaan urpia ikäänkuin vihassa, että kuura yhtenä tulvana penisi alas. Tätä seisattui matkalaiset hetkeksi katsomaan. Jokaisen mieleen juohtui nyt lintukeiton ihmeellinen maku, että makea vesi lorahteli suuhun.
Jospa olisi silmä nuolena, käsi kattilana, niin eipä nälkä kauan päätämme panisi, muistutti äiti ja vesikiehteeseen hämärtyi silmät, kun tunsi povessaan nälän hirvittävän voiman, johon yhtyi vapisuttava väsymys.
Metsään ojentuvaa tietä lähti nyt matkue siirtymään eteenpäin. Mutta teeret tämän nähtyään usahtivat lentoon, että tuiskuna pölisi puista kuura, ja sekalaisena parvena kaartaen lentää häkärtivät lahden toiselle rannalle. Halli se laukata kuosmitti perässä suu auki ja kieli pitkällä, mutta teeret jättivät kuulumattomiin. Halli sai palata alakuloisena takaisin ja yhtä nälkäisenä kuin toisetkin lähteä matkustamaan Kurkelaan.
Ilta oli jo hämärtynyt pimeän kuhjaksi, kun saavuttiin Kurkelaan. Mutta juuri portille saapuessa yhtyi toista tietä tuleva kymmenhenkinen matkue tulossa hoitolaan ja saapuivat yhtenä joukkona kartanoon, jonka porstuasta kuului ääniä: