— No ihme ja kumma, kuusikymmentä henkeä on jo tänäpäivänä tullut ja yhä tulee portin täydeltä… Hautuumaan veräjä kai on aukastu, ei suinkaan muualta niin paljoa riitä. Mihin noitten kanssa sopii, saa panna kuni silahkoita suolaan, muutoin kaatavat aivan alleen. Vielä niillä on koirat ja kaikki, eiköhän nuo koiratta löytyisi.
Tämä tyrmistytti äitiä, sillä hän ei ollut koskaan niin inhoittavan kylmiä sanoja kuullut. Mutta tästä huolimatta täytyi tunkeutua suojiin. Porstuassa hyypiytyi äiti kuitenkin hetkeksi seisomaan, johon pojatkin seisahtivat viereen ja käsillään pitelivät äitin turkin helmoista kiinni. Vasemman käden puoleisesta pirtistä kuului suurta väen liikettä, korkeaa ja laimeaa, sekä tervettä ja sairaloista puhetta, lasten itkuja, miesten ja naisten, nuorten ja vanhain kamaloita kirouksia, nuorten ja vanhain hävyttömiä pilkkapuheita ja turhaperäisiä siunailemisia ja muuta semmoista. Tämä kaikki sekautui yhdeksi porinaksi, ja kammoksuen kuunteli tätä äiti. Mutta Vanni rupesi ruikuttamaan vasussaan: Äiti hoi, missä se on äiti, ottakaa äiti minua pois.
— Tässä on äiti, kuului äitin suusta surulliset sanat ja rienti ottamaan Vannia.
Hämärä pirtti oli väkeä täynnä kuni muurahaiskeko, mutta ovensuuloukko oli tyhjä juuri, kuin laitettu. Siihen penkille teki äiti matkaryysyistään Vannille vuoteen ja asetti sen siihen, johon sai Vanni kissansakin vierustoverikseen. Siihen lattialle istumaan kyhnähti pojatkin, ja Hallikin häntä koipien välissä tunkeutui joukkoon.
Äiti kiirehti toimimaan saadakseen ruokaa itselleen ja perheelleen, mutta sai jyrkän vastauksen: Ei ennen kuin velli joutuu. Tämän kuultua äitikin rienti poikain ja Vannin luo pirtin soppeen ja istahti lattialle hänkin ja mielessä tuntui jäytävä kaiho.
— Missä se on se Kurkela? kysyi Vanni.
— Tässä se on.
— Minkätähden tämä on Kurkela? Onko tässä kurkia?
— Enhän minä tiedä, kuiskasi äiti.
— Senkötähden tämä on Kurkela kun on näin paljon ihmisiä?