— Vasta paistetusta rukiisesta leivästä kuin sämpylästä ja vasta kirnutusta kesävoista kun oli, niin Vanni rukan mielestä oli se niin makeaa, että ikänsä muistaa — virkkoi äiti Vannin puolesta.
— Ei, ei, hyvä Vanni, sitä ole minulla niin makeata voileipää nyt, eikä kellään ihmisellä ole enää semmoista. Ei Heiskalan äitilläkään. Jumala ei antanut viime kesänä kellekään yhtään jyvää, niin kaikki saamme tyytyä vehkaleipään… Mutta söisitkö sinä, jos toisin sinulle meidän äitin leivästä pienen voileivän.
— Söisin, kuului Vannin suusta heikko kuiskaus, ja ruumis nytkähti mieluisen toivon vaikutuksesta.
Emännän tyttö toi nyt pienen voileivän tuoreesta jäkälä- ja olkisekaisesta leivästä.
Vannin mieli hytkähti nyt, kun näki hohtavalla kesävoilla katetun leipäviipulan häntä kohti ojennetussa kädessä. Ja samalla kuin tunsi mieluisen liehauksen käyvän läpi ruumiinsa, tunsi povessaan niin voimakkaan ruokahalun, että silmät menivät hätäisiksi, noustessaan istualleen, että josko Niilo tai Taneli kerkeäisi saada ennenkun hän kerkiää ottamaan. Äiti kun oli Vannin auttanut istualleen, niin kaksinkäsin tarrasi voileipään käsiksi ja heti haukata mäkäsi suun täydeltä sitä pehmyttä leipää. Ja Vannin ihastuneissa kasvoissa näkyi nyt mieluinen eloisuuden punastus.
— Kas sitä. Ompahan se yhtä makeata minunkin antama voileipäni kuin Heiskalankin äitin… No rupeathan nyt minun tytökseni kun sait niin makeata ruokaa, hyvitteli Vannia emännän tyttö.
Vanni ei kuitenkaan virkkanut mitään, syödä muokkasi vaan sitä voileipää enemmän sen hyvän näön kuin maun vuoksi, mutta pala rupesi pyörimään suussa, ja suuhun selvisi leivästä suuri tukko karkeita olen silppuja. Ne sylki hän ulos ja sen miellyttävän näön vuoksi haukkasi uutta, Äiti olisi antanut velliä palan painoksi, vaan kun ei ollut lusikkaa, niin paksusta hulikan laidasta ei voinut panna särpämällä.
Emännän tyttö toi sievän maalilusikan, jolla saisi velliä, ja uudisti taas: Rupeatkos nyt minun tytökseni, kun saat näin sievän lusikan, minun oman lusikkani, tämän saat ainaiseksi kun rupeat minun tytökseni.
— Rupean, kuului palaan takertunut sana Vannin suusta ja ystävällinen katse lensi Vannin raukeista silmistä.
Pojat palavin silmin katselivat emännän tyttöä, kun se yhä hyvitteli Vannia, vaan eivät joutaneet nyt vellin särpämiseltä minkäänlaiseen tuuman pitoon. Mutta kun velli loppui, niin Taneli viimmeistä jäkäläleivän palastaan kuiviltaan pureskellessaan siirtyi emännän tytön luokse ja virkkoi: Antaisitteko minulle samanlaisen voileivän kuin Vannille, niin minä rupeaisin pojaksenne.