— En minä huoli pojista, muistutti emännän tyttö. Minä en huoli kestään kuin tästä sievästä Vannista, jolla on vielä niin sievä nimikin, ja kun surma tätä riitelee, niin sen tähden minä otan Vannin tytökseni, että saan ajaa surman pois.
Mutta samassa remahti ovi auki ja ovelta kuului emännän vihanen ääni:
Onko täällä Hilma?
— On.
— Kävele sukkelaan puhdistamaan astioita ja laittamaan pahnoja työmiehille.
— No, no. Kyllä, kyllä, kun sana tietään, virkkoi naurahtaen emännän tyttö.
— Äiti on niin mörkötuulella nyt kun näin paljon tulee näitä vieraita. Kun isä hänen luvattaan otti tämän hoitolaitoksen, niin sen tähden se on nyt niin karkeana, vaan kyllä se siitä lauhtuu, ja sitten se on taas kuin lammasnahkainen tuppi.
Sen sanottuaan kumartui Vannin luokse, kysyi taas: No olethan sinä nyt minun tyttöni… Olethan.
— Olen, kuului Vanuin suusta, ystävällinen kuiskaus.
— Pitääpä lähteä, ettei äiti kerkiäisi toista kertaa hakemaan, virkkoi kiireesti Hilma ja sen sanottuaan sukeltautui ulos.
Kuivia, pakkulan tapaisia jäkäläleipänsä palasia pureskelivat nyt isä ja pojat ja nielivät sitä tukkeeksi vielä tuntuvaan nälkäänsä, äitin viimeisiä hulikan pyihkeitä Vannille syöttäessä.