Äiti kiirehti nyt ulos ja näki että keittomuuri oli huuhtomatta, niin kaasi siihen vähäsen vettä, huuhtoi sen ja toi sillä hulikalla särpimeksi kuivalle leivälle. Pojat sitä yltyivät taas särpämään, mutta äitistä tuntui tämä tuimalta, että sydän hyppi vastaan ja hiukaminen sydänalassa tuntui vaan suurenevan, mutta somalle kuitenkin tuntui mieli kun näki, että pojat ja isä saattavat sitä särpää palainsa painoksi, ja kun Vanni oli saanut Hilmasta ystävän. Huomisella päivällä taas on suru itsellään, huokasi äiti, toivossa huomisen päivän valkenevan paremmalla onnella.
Mutta kiukkuisena ja vihasta puhisten haki emäntä hulikkansa pois ja tiuskui: Kenen luvalla tämän olette ottaneet, Koskekaapas vielä, nähdäksenne! Tämä pani äitin sydämmen vapisemaan. Hän kuuli, ettei Hilmallakaan ole tilaisuutta heitä puolustamaan.
Yhä tuli lisää kerjäläisiä, viluisia ja nälkäisiä, jotta yksi volina kuului joukosta. Äiti näki, että täyttävät pirtin aivan pistäin, niin kiirehti laittamaan vuodetta. Siihen ovisoppeen lattialle ripusteli Vannin vasusta pehkut, toi siihen muualta lisää, johon vanha vaippa pantiin aluseksi ja halkoja päänalaseksi, joitten päälle pehmikkeeksi pani itsekukin nuttujaan, ja asetuttiin tilalleen. Mutta äitin mieli oli tuskainen siitä tyhmyydestä, kun ei otettu mukaan ruoka-astioita; mistä tulee ne huomiseksikaan. Lohdutti hän kuitenkin itseään sillä, että huomenaamuna ennen ruoka-aikaa kävisi hakemassa kylästä lainaksi astioita, siksi aikaa kuin hän noutaisi kotoa omat, ja siihen ajatukseen nukkui tietämättä mitään muitten tunkeilevasta sovittelemisesta ja riitelemisestä tilan paikkain päältä.
Aamulla heräsi äiti jo ennen päivää ja aikoi lähteä kylästä hakemaan astioita, mutta päätä tahtoi viemata. Lähti ulos viilyttelemään, mutta siellä rupesi enemmän pyörryttämään, sydänalaa pani pahasti, maailma rupesi silmissä mustenemaan ja pyörimään. Niin lähti rientämään vuoteelleen, vaan pyörtyi jo ovessa tullessaan pirttiin ja lavahti kynnykselle maahan. Tointui siitä kuitenkin heti siksi että vetäytyi vuoteelleen, jossa kahden käden hieroskeli päätään, hieroskeli sitä oikein voimiensa takaa, kun tunsi sen tekevän sille hyvää ja selvittävän sitä siitä töhmeryydestä.
Päivän tultua sai isä kirveen, meni rankakoolle, teki siellä sievät purtilot ruoka-astioiksi, äitille ja Vannille yhteisen, Niilolle ja Tanelille yhteisen ja itselleen omituisen. Ja olivat ne valmiit jo kun aamiaisvelliä huudettiin ottamaan. Suuri oli taas kahakka vellin ottopaikassa. Kun illallakin oli velli käynyt vähäksi, niin jokahinen tahtoi rientää ensiksi ettei jäisi ilman.
Kodassa oli nyt iso muuripata täynnä harmaata vetelää velliä kuin savivettä, jonka hajuton höyry ja kekäleitten katkera kitku täytti koko huoneen. Siellä sumun seassa ammentaa loruutti mies sitä velliä astioihin ja saaneen kiirehti menemään pois toisten tieltä. Kota oli väkeä tikkanaan ja kartano puolillaan väristen vuoroaan odottavia. Millä oli kädessä kuppi, millä kiulu, millä ämpäri, millä mikin törppö.
Niilo ja Taneli olivat vikkelät, tunkeutuivat purtiloineen muitten raosta vellin antajan luo ja saivat melkein ensiksi, mutta odottivat kuitenkin äitin ja isän tuloa eikä ruvenneet syömään ennenkun äiti ja isä kotiutui; jos olisivat jääneet vellittä, kuten illallakin, niin oli heidän saamat vellit syötävät yhteisesti.
Tuli sieltä kuitenkin isä ja äitikin, tuoden vellipurtilot hekin. Silloin poikain silmät remahtivat suuriksi. Niilo löi käsiään yhteen ja huudahti: Onpa nyt velliä vaikka pirttiä pesisi.
Pojat saivat jäkäläleipä-vänkäleet, laskeutuivat lattialle polvilleen, haukkasivat jäkäläleipää suuhunsa ja purtilon laidalta särpäsivät velliä painoksi. Täynnä pulluili nyt poikain suu ja tiheään kallistui purtilo vuoroon toisen ja toisen huulelle. Ja syrjäsilmällä aina vilkasivat äitin ja Vannin purtiloon, jäisikö sinne lisää.
Isän kasvot olivat jähmeän näköiset, pala näkyi pyörivän suussa eikä näkynyt pakenevan vaikka velliäkin ryyppi. Heitti palasensa penkille ja ynseästi virkkoi: Kyllä näiltä eväiltä ei pitkältä laukata, mutta henkipä tuo lienee surmalle velkaa.