Katseli sitten pyörein silmin pirtin pimentolakeen ja sormellaan toiseen käteensä painaen luetteli: Minä elän, isä elää, Niilo elää, Taneli elää, Mirri tässä vieressäni elää ja Halli elää, ja kaikki elämme, niin ei äitin tarvitse itkeä… Ettehän itke… Kuulettehan äiti… Ettehän itke.
Tästä ei kuitenkaan äitin sydän tyyntynyt, ei rauhoittunut mieli. Korviin kuului kihisevästä väen tungoksesta kirousta, siunausta, voivotusta ja katkeraa kärsimistäkin; kaikki tämä sekauneena yhteen tuntui kamalalta tunkiolta, johon ei hetkeksikään olisi lapsiaan sallinut, mutta ei mitään toivoa ollut siitä päästä pois. Tämäkin osaltaan lisäsi äitin surua. Mutta tämähän oli kohtalon syy tämäkin ja tyytyminen oli ainoa auttava ase tässäkin, mutta tyytyä hän ei vaan voinut, vaikka kuinka ponnisti. Sitä ei hän itsekkään tiennyt miksi ei voinut tyytyä…
Hilman illallinen hyvitteleminen Vannia herätti huomiota monessa äitissä ja nyt ahdistivat ne Hilmaa saadakseen siltä lapsilleen paremman palan. Hilman äitikin rupesi epäilemään Hilmaa, niin että päästäkseen äitinsä epäilyksistä erilleen Hilman täytyi pysyä erillään kaikista hoitolaisista eikä saattanut koko päivänä käydä katsomassa Vanniakaan, senkin tähden kun ei saanut sille mitään tuoda.
Mutta päivä kului kuitenkin iltaan ja pimentyi yöksi.
Vereksiä kerjäläisjoukkoja tuli yhä ja täytti koko huoneen, niin että nukkumaan asettuessa täytyi sulloutua ihan liha lihaan kiinni ja uunin päällyksetkin olivat aivan täpösen täynnä.
Koko pitkänä yönä ei kaikki nukkuneet ollenkaan.
Vielä aamukukon laulaessakin kuutamon tylyssä hämärässä, siellä täällä ryökköisellä vuoteellaan istui ryysyinen olento, jonka kurttuista otsaa valaisi piipun päässä kihisevä ahjos. Tai siellä täällä kirahteli ja ruikutti sairas lapsi, jonka vaiheella konkoili äiti, korjaillen lastaan kuin rauhaton haamu tuonen mailla. Niimpä äitikin sairaan Vannin jaloissa seinää vasten istui ja katseli hämäryyteen, vaikka ei varsinaisesti mihinkään, ja tuolloin tällöin kuului syvältä lähtevä raskas huokaus.
Sattuipa joku haparoimaan ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa, heitti hän oven raolleen, että nukkujatkin saisivat jonkun puhtaamman henkäyksen. Mutta oven raosta aivan syöksyen tunkeutui pakkasen usva, että samassa tuokiossa oli yli pirtin kyynärää paksu savenharmaa lava, joka peitti alleen jokahisen nukkujan. Ainoastaan istujain karhaiset päät näkyivät sen hiljalleen leijailevalta pinnalta, kuni lahden selällä lepäilevät vesilinnut syyskuun hämäräisenä kuhjayönä.
V.
Kukko lauloi jo toisen kerran ja talonväen puolelta alkoi kuulua ovien luskeita. Ja kiireitä askelia kuului ulos ja sisään.