Silloin hoitopirtissäkin kirkastui yksi ja toinen silmä. Siellä täällä kuului lapsukaisten vaikeroivia ääniä: Anna äiti leipää. Antakaa pikkusen leipää, minulla on nälkä, antakaa äiti leipää; joihin kuului vastaukset: Ei minulla ole leipää, ei meillä ole leipää. Ei, lapsikullat, mulla ole leipää.
Tästä syntyi puhelua, joka tarttui miehestä mieheen ja levisi yli pirtin, että yhtenä purinana meni koko pirtti, jota ääntä suurenti monen kymmenen lapsukaisen katkera itku ja äitien syvämieliset valitukset.
Äiti kohosi ylös korjatakseen vuodetta kokoon, mutta päätä rupesi viemään, niin paiskautui Vannin viereen pitkäkseen ja käski poikain korjata pois omansa ja isänsä vuoteet.
Siinä Vannin vierellä lepäili äiti. Erityistä kipua ei tuntunut päässäkään, kihisi se vaan kuni kiehuva vesipata, mutta ylös nousemista se ei sallinut. Korvatkin olivat alttiit kuulemaan ihmisten puhetta, joista kertomuksista kuului miten ja miten monta jo siellä ja siellä pitäjään nurkalla oli kuollut nälkään, mitä ja mitä tuskia se ja se isä, äiti tai vanhus oli saanut kestää ennenkun henki lähti. Tämän kuuleminen lisäsi äitin tyytymystä. Tunsi olevansa onnellisempi heitä kaikkia ja viihtyi kohtaloonsa kuni lapsi kehtoonsa, äitin laulaessa herttaisinta tuutilauluaan.
Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko, kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.
Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa, tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.
Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle katselivat vaan syvästi inhoillen.
— Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin, kuului äitin heikko muistutus.
— Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.
— Hevosen luita! huudahti äiti.