Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani".
Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:
— Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän rakasta Liisaa… Kolmeen päivään ei mitään… Minä jätän puolen ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.
— Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.
— Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen
Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:
— Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle jotakin antamisia.
Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen virkkoi:
— Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme ja toinen puoli säästää heille… Kolmeen päivään ei syönyt mitään. Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään… Todellakin tehkäämme liitto, että syömme vaan puolen veroamme… Eikös niin, isä ja äiti?
Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:
— Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.