Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää, lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:
— Hyvää päivää, hyvät ihmiset.
Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta. Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja huudahti:
— Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?
Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:
— Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet. Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini, tulethan.
Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään. Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne hoitopirttiin.
Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin, esti poikaset siitä hommasta.
Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää kaikki ilman.
Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului vaan joukosta: