— Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan minullekin osani.
Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.
Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat "kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani", niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on kiitettävä Jumalaa.
Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.
Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä tavata häntä.
Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä, kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.
Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita, toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina niepseämmän palan.
Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille, että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan koetti palkita muulla hyvällä.
Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä toisten hoitolaisten kanssa.
Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset. Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.