Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat. Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.
Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.
Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi syvään ja painavasti lausui:
— Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. — Sitten liitti hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta katkusta.
VII.
Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.
Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet värähtämättömät kasvot.
Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut asujia pirtin.
Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin; joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.
Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.