Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin isä…
Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli rinta.
Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:
— Elä itke, äiti… Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä olen.
Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:
— Elä itke, äiti… Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen…
Kuuletteko, äiti, tässä minä olen… Eikä Niilo eikä Taneli ole
kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa…
Ettehän itke, äiti, enää… Ettehän.
Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti, niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.
Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää, äiti… ettehän… Nukutteko nyt päivällä, äiti… nukutteko… Minulla on ikävä, kun nukutte… Ettehän nuku kauvan… Minulla on ikävä.
Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui: Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti, äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.
Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse, otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun syliini, lapsi kulta.