Tuhkapilvi haihtui pirtistä, tulikin virkeni palamaan, ja äitikin tointui tajuamaan asioita. Sopella oli vanha reikälaitainen kattila, sen otti äiti, puikon kanssa selvitteli tuhkasta ne lihat, huuhtoi niistä enimmän poron ja laittoi ne siihen kattilan laitaan kiehumaan, istahti sitte äskeiselle kolmijalkaiselle jakkaralleen ja kiehutellessaan sitä poroista lintukeittoaan siihen hulmuavaan tuleen, huokaili mielensä ahtaimpia kaihoja ja hiljalleen sekotteli olki- ja petäjäjauhoja keittoonsa, että tuli sakeanlaiseksi velliksi.
Keitto joutui valmiiksi.
Jokahisella oli omituinen kuppinsa, niihin jakoi äiti keiton. Mutta kun keittoastia oli pienempi, niin ei tullut kuin puolilleen kupit ja oma kuppinsa jäi melkein tyhjäksi.
Taneli näki, että, hänen kuppiinsa tuli riekon pää, kuten sen pitikin tulla, niin hyvä mieli mutuili suupielissä kantaessa kuppiaan pöydälle. Kannettiin sinne kaikki muutkin kupit, joista tuohiropeessa paistetun petäjärieskan kanssa kokoutuivat kaikki syömään, paitsi äiti meni Vannin luokse penkille ja vei Vannin kupin sinne ja kysyi: Syötkö sinä?
Vanni kielellään kasteli huuliaan ja kuului: En.
— No syöhän edes tuo riekon jalka, sitähän olet ennenkin aina tavottanut. Mutta Vanni ei aukassut silmiäänkään, kun virkkoi: En syö mitään, kääntyi vaan toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon ja vetäsi peittoraasua kasvoilleen ikäänkuin kätkeäkseen itseään.
Taneli kun kuuli, että Vanni ei syö, niin joutui äitin luokse, nojautui äitin syliin ja kuiskasi: Minulla oli vähä velliä. Minä söisin Vannin osan.
Äiti kaasi omaan kuppiinsa Vannin kupista vähäsen, ojenti Vannin kupin
Tanelille ja virkkoi: Anna siitä Niilollekin.
Taneli vei kupin pöydälle yhteiseksi Niilon kanssa, mutta samassa rupesi lusikat kapajamaan toisiinsa ja Tanelilta pääsi hätäilevä, itkumielinen ääni: Kun syöpi kaikki lihat.
— No empään, kuului Niilon mutuilevasta täyteläisestä suusta ja toista veti kupista suuhunsa, vaikka entisetkin luut ruskivat vielä suussa.