Tanelilta pääsi oikein parahtava ääni: Elä syö kaikkia. No elä! Anna se minulle, ja kaappasi Niilon lusikasta lihamurun.
— Onhan tuossa vielä sinullekin, virkkoi Niilo ja tarrasi kouran kanssa siihen lihapalaan, minkä Taneli pudotti hänen lusikastaan, ja tunki suuhunsa.
Taneli rupesi itkemään eikä tullut syönnistä kalua,
Äiti kääntyi poikiin päin ja tiukasti virkkoi: Jos ette saata siinä nyt siivolla syödä, niin tuonne pihalle on asia ja heti onkin.
Tämän kuultuaan pojat heittivät kiuskannan, mutta Taneli kuitenkin itki hiljaa siitä harmista kun Niilo söi lihat, ja siinä itkua tuhkaessa ja mulistellessa meni aika, että Niilo ammenti vielä vellinkin suuhunsa ja pyörähti pois tulen luokse kapertelemaan sitä äsköistä puuhevosensa teosta. Tanelin mieli meni yhä karvaammaksi kun Niilon mentyä silmäsi kuppia ja näki sen aivan tyhjäksi, mutta ei tohtinut ääneen itkeä, niin laskeutui pöydän alle lattialle istumaan ja koitti siellä tuhkaa niin hiljaa kuin mahdollista.
Sen huomasi kyllä isä, vaan hän oli itsekkin niin pahamielinen että ei voinut virkkaa sanaakaan, syödä toposti vaan tuohiropeesta petäjärieskaa ja sitä velliä pani kyytimieheksi.
Äitin mieli oli yhä apea, niin apea kuin perheen äitin mieli voi olla silloin kun viimeinen ateria on syöty eikä toisesta ole minkäänlaista toivoa. Teki mieli puhumaan jotakin, mutta mieli oli niin paha, että jos olisi jotakin sanonut, niin se yhäkin olisi murtunut valtavaksi itkuksi eikä olisi siitä sen selvempää tullut.
Isä kun oli ollut Kerilässä kolme viikkoa kasakkana tervaksen hakkuussa, niin luuli kuitenkin, että vaikkapa se tämän viikkoa on sairastanut jalkojaan, on sille kai sentään vielä annettu palkaksi jotakin, ja oli halu sitä kysyä, vaan kun näki että itsekin on niin pahamielinen, niin jätti senkin semmoisekseen, ajatteli että tottapa hän sanoo, jos hän on tuonut tahi on haettavaa.
Niilo pani tuleen vereksiä tuohisia halkoja, jotka riemahtivat iloisesti palaa loihottamaan ja valaisivat koko huoneen, että koko pirtti näytti olevan valoa täynnä ja kuuraiset pienet neliruutuiset akkunat pirtin seinässä möllöttivät kuni lumiharkot ja näyttivät ihan heijastavan puhtailta. Kaikissa esineissä näkyi kuni jauhon tomua. Lattiallakin näkyi jokaisen askeleet kuni myllyn lattialla. Siitä äsköisestä tuhkapilvestä oli satanut sen tomun ja se teki vastenmielisen vaikutuksen sitä vastaan kuin iloinen tuli valaisi huoneen miellyttävän ja kodikkaan näköiseksi. Tämä vastenmielisyys väkistenkin paljastui äitin kyyneleisiin silmiin, ja, ennenkun mitään kerkesi ajatella, niin vaistomainen pakko kiirehti häntä puhdistamaan asuntoaan; pienellä vasulla, nouti ulkoa vitilunta, pirskutti sitä kaikkialle, otti havuluutansa, ripsui sillä kaikki pöydät, penkit ja jakkarat. Ja viimeksi lakasi lattian. Niilostakin tuntui tämä mieleen, niin pani taas uusia tuohisia halkoja tuleen, jotka tuprahtivat heti palamaan ja kääriytyivät punertavain liekkien sisään, joista tuprusi tervamustaa savua, joka pyörteisenä patsaana kiirehti ahnaasti nielevään savutorveen. Mutta liekkien puhtaasti kumalteleva valo täytti taas huoneen ja teki niin miellyttävän näköiseksi, että väkistenkin tunkeutui kodikkaisuuden tunne asujain mieliin lievittämään mieliä äsköisestä alennuksesta. Äitikin tunsi saattavansa jo puhua, niin meni isän luokse istumaan ja nureksien virkkoi:
— Kun olisit edes sinä pysynyt tervennä, niin olisihan tässä ryvetty, mutta, mikä perinee nyt. Ei ole mille suutaan aukasta muuta kuin noita vehkajauhoja muutamaksi puuroksi.