— Se todellakin oli nähtävästi Jumalan tahto, lisäsi isäntä. Nähtiinpä tässä esimerkki. Kun kirkonkylän rouvatkin kulettivat parempaa ruokaakin ja pitivät niin äidillistä huolta ja ruoka oli ilman sitä paljon parempi kuin monella talollisella, ja sentään ne vaan kuolivat.
Emännän kasvot kuohahtivat, punalti tukevaa päätään ja päättävästi virkkoi:
— Tuhmuuksista ei koskaan saa syyttää Jumalaa. Olen varma siitä, että kymmentä sadasta ei ole niissä kuolleissa Jumalan tahdosta kuolleita.
— Ei liene totta… Olettehan nähneet kuinka suurta huolta on hallitus pitänyt ja parastamme olemme mekin koettaneet, keskeytti kuntaherra hieman närkästyneellä painolla.
— Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, huomautti emäntä. Jos ne hoitopaikat olisi laitettu syksyllä ennen talven tuloa, niin asiat olisivat toisin. Mutta alituisilla tuiskupakkasilla niitä puolialastomia raukkoja kyydittiin talosta taloon lakkaamatta päivät ja yöt. Taloissa kun ei ollut antamista, niin kussa tuotiin rekikuorma, niin silloin valjastettiin hevonen ja käskettiin rekeen. Tätä tehtiin kolmatta kuukautta, niin katkasi vilu ja nälkä siihen määrään, että ruualla ne eivät olleet autettavissa… Sitten vasta kun alkoivat kuolla tielle, kuten monta lasta jo kuolikin rekeen taipalilla ja moni vanhus kaatui suksiltaan pakkasen uhriksi, heräsi hallituksen silmät ja hypättiin muka auttamaan. Vaan se oli aivan sama kuin virottaa kuollutta… Minä näin miten niistä ei vilu eronnut. Tuolla kuumassa pirtissä olivat jo vuorokausia olleet, niin yhä vaan vilusta värisivät eivätkä sietäneet vähintäkään raitista ulkoilmaa. Siitä syntyi tauti ja se teki työtään… Tiesin kyllä silloin kun nämä hoitopaikat perustettiin mikä siitä tulee. Enkä ikänäni ole toiselle ihmiselle ollut niin vihanen kuin olin ukolle silloin kun se oli hoitolan ottanut meille.
— Ei suinkaan kukaan teitä syytä niitten kuolemasta, keskeytti kuntaherra emännän puhetta.
— Eipä sillä, vaan olimmekos me sitten syypäät sitä surkeutta näkemään. Aikoi porista vielä kuvernöörinkin kovuudesta niitä raukkoja kohtaan, kun se määräsi niille ruuaksi vaan jäkäliä ja jäkäliä. Vaan samassa tulla sipsutti auki olevasta kamarin ovesta Vanni, kasvot hyvän tuulen näköisinä, käsissään vihkot muistokorttia, ja nojaten emännän polveen seisattui siihen. Siitä emännän huomio kääntyi Vanniin ja puhelukin kääntyi toisaalle. Emännän sydän nytkähti mieluisesti, koppasi Vannin syliinsä ja virkkoi:
— Sain mielihyvikseni kuitenkin tämän surman suusta koukatuksi… Sinun pikku nupukkani henkikö lienee ollut niin kallis, että sentähden piti hoitopaikan johtua meille… Sinunko, sinun, sinä minun pikku perhoseni.
Vanni nojasi selkänsä ja päänsä emännän rintaan ja turvallisen näköisenä katseli vieraita.
Emännän mieleen johtui monia kymmeniä muitakin kohtalon pakottamina kesken ikänsä hautaan joutuneita lapsia, muistipa omankin kovuutensa mitä hän ensi alussa oli kaikille hoitolaisille ja Vanninkin äitille osottanut ymmärtämättömyytensä tähden hänkin. Niin kirkkaat kyyneleet kihosivat emännän pitkäripsisien silmien nurkkiin ja harvasteeseen vierähtelivät alas Vannin valkoiseen tukkaan, jota emäntä ystävyytensä merkiksi verkalleen silitteli.