Kuntaherra tunsi, että ei luota talonväen kanssa puhe nyt köyhien tilasta eikä viimme talven kokemuksista, niin käänsi puheen vuodentulotoiveihin, miten nyt on syytä toivoa hyvää vuotta, kun justiin kuukautta aikasemmin tuli kesä kuin viimme kevännä ja laihotkin ovat kaikkialla kirkkaat.
Isäntä, joka ei mistään puhunut niin mielellään kuin maanviljelyksestä ja hevosista, tarttui heti siihen puheeseen, mutta emäntä ei siitä välittänyt, niin laski Vannin sylistään ja lähti askareilleen toisiin huoneisiin. Sinne kiirehti Vannikin mukaan ja hyvälle tuntui mieli kun emäntä ja Hilma olivat niin hyvät. — Vuoden oli nyt Vanni ollut Kurkelassa, mutta menneen vuosikappaleen vaan huutolaisena, Kuntahallitus ei tänä vuotena enää sallinut huutolaiseksi, kun tiesivät alkavan voida kerjätä, luottivat vielä siihen, että Kurkelaiset pitävät sen luonaan kaikessa tapauksessa. Tämä suututti Kurkelan isäntää, että tahtoi ajaa Vannin jo uuden vuoden aikana pois luotaan, varsin näyttääkseen kuntahallitukselle, ettei heillä pidetä Vannia, kun ei edes häntä ruotilaiseksi pantu vaan pantiin sekin muualta.
Emäntä ei kuitenkaan raskinut talvisydämmen aikana päästää Vannia luotaan, vaan huolimatta isännän purinoista piti sen luonaan kesään asti.
Soikon Ulla oli kahdentoista vuoden vanha ja vikkelä tyttö. Hän oli syntynytkin kerjuutielle ja elänyt äitinsä kanssa kaiken ikänsä kerjuulla, mutta nyt jäänyt äitistään orvoksi. Kurkelan emäntä piti paljon Ullasta ja nyt tänä talvena kerjuulla kiertäessään sai Ulla viipyä monta yötä Kurkelassa tutustumassa Vannin kanssa, että kesän tullen saisivat lähteä yhdessä, jos ei isäntä muuttaisi päätöstään Vannin suhteen.
Kurkelan isäntä ei sittenkään taipunut emännän eikä Hilman houkutuksiin Vannin pitämisestä kotona, vaan tuli sitäkin ankarammaksi Vannille, kun kesä alkoi liketä.
— Lasta on meillä ainoastaan tuo yksi, Hilma, ja hän on jo suuri, kohta aika ihminen, niin miksi emme hupinamme lapsen sijassa, pitäisi Vannia, pyyteli emäntä kyynelsilmin isäntää eräänä kevätiltana, kun silloinkin oli isäntä käskenyt pois.
— Ei kun ei, ärjäsi isäntä. Sen olen minä sanonut, että Vannin pitää mennä pois, niin sen pitää mennä. Nyt emäntä tunsi, ettei mikään auta, niin rupesi toimittamaan Vannille vaatteita, jotka sopivat kerjäläiselle, ja päätti, että kun Ulla tulee ensi kerran, niin saavat lähteä yhdessä. Kuitenkin luotti emäntä, että kun jonkun retken käyvät, niin isäntäkin muuttaa mielensä ja sallii taas edes jonkun ajan olemaan Vannin kotona.
IX.
Oli toukokuun poutainen päivä. Laaksojen pohjarinteissä näkyi vielä lunta, mutta päivärinteissä rupesi koivun urpa suurenemaan ja vainiolla nurmen sängestä pilkotti uusi oras. Ensimmäiset pääskyset liitelivät ilmassa sinne tänne. Silloin tällöin aina laskeutuivat alas ja liukkaasti surahtelivat kentällä keloilevan kissan kynsiä hippoen ja samassa taas liitivät huimaavaan korkeuteen, jossa katkeamatta surittelivat yksinkertaisia laulujaan. Laskeusipa joku sopuisa pari viirin selkäänkin, jossa rinnakkain istuen lauloivat laulunsa lukkoon. Mutta tuokion perästä taas heittäytyivät alas ja liukkailla siivillään vauhtia lisäten luikasivat kissan käpälöitä, hippoen takasin ylös siintävään korkeuteen.
Tätä katseli nyt Vanni Ullan kanssa, istuessaan kivellä Kurkelan portin takana, kun emäntä oli heidät lähettänyt matkalle. Tähän olivat tytöt istuneet miettimään minne päin ensiksi lähetään ja kyynel tahtoi Vannin silmiin kihota, mutta paljon viihdytti ne iloiset pääskyset, kun heilläkään ei ollut kotia ja olivat iloiset.