Ulla hyppäsi seisalleen ja iloisesti lausui: Suru ei janota, mutta rikkaan hyvät eväät. Sen sanottuaan koppoi pienen kerjuumyttynsä kainaloonsa ja lähti reippaasti käyskelemään metsän syvyyteen urkenevaa tietä. Metsän rinteestä katsoi jälelleen Vanni, näkisikö siellä portilla emäntää tai jotakin talon ihmistä, mutta, niitä ei näkynyt: ainoastaan pääskyspari liiteli mäntyjen latvoilla ikäänkuin saatellen heitä, niin kääntyi Vanni Ullan jälkeen ja katosi metsään.
Ulla näki, että Vannin toveruus kerjätessä ei ollut vahingoksi; juuri Vannin tähden annettiin taloissa hänellekin parempaa ruokaa ja runsaammasti kuin koskaan ennen, niin päätti nyt matkustaa Koivulahden kaupunkiin, jossa oli jo ennen kerran äitinsä kanssa käynyt ja nähnyt kerjäämisen olevan parempaa kuin missään muualla.
Kaupungin puistoissa istui penkeillä ihmeellisen komeita ja kauniita ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja, joita lähestyminen kainostutti Vannia, että usein hän tahtoi pysyä Ullan suojassa. Mutta kun Ulla lähestyi heitä rohkeasti, niin seurasi Vannikin, vaikka usein Ullan hameesta pidellen. Ulla aina pyyti köyhäinapua kahdelle orvolle, isättömälle ja äidittömälle raukalle, sekä itselleen että Vannille. Vannin orpouden hän etupäässä aina kertoi ja sen että miten se raukka oli joutunut hänen turviinsa. Mutta usein kävi niin, että lahjoittajat antoivat Ullalle viisi penniä ja Vannille kymmenen.
Mutta kun Ulla ja Vanni tulivat kahden kesken, niin Ulla esitti Vanuille, että sinä olet pienempi ja minä olen isompi, niin ota sinä nämä pienemmät rahat ja anna minulle isommat, johon Vanni taipuikin kun se oli niin luonnollista.
Kerjuuta jatkettiin päivä ja toinenkin ja aina näkyi niin, että Vanni nai kymmenen pennin lantin ja Ulla viiden pennin. Nyt Ulla sai jostakin liinan kaistaleen, josta ompeli itselleen pitkän ja niin kaitasen säkin, että justiinsa sopi kymmenen pennin lantti tasalleen pohjaan, mutta sivulle ei mitään. Ja Vannille ompeli niin kaitasen samanlaisen säkin, johon meni justiin viisipenninen tasalleen pohjaan. Näihin asetettiin nyt entiset rahat ja lähdettiin toisia pyytämään, jotka nyt kahdesta luonnollisesta syystä jaettiin siten, että Vannin säkkiin pantiin viisipenniset ja Ullan säkkiin kymmenpenniset. Leivosten kauppiaat myöskin antoivat Vannille isomman ja Ullalle pienemmän leivoksen, mutta Vanuilla ei ollut niille säkkiä, ne pantiin Ullan säkkiin ja syödessä jaettiin siten, että Vanni sai pienemmän ja Ulla otti isomman leivoksen.
Oli helteinen sunnuntai kesäkuussa. Enemmän kuin koskaan ennen oli nyt kaupunkilaisia tullut viileään lehdikkopuistoon nauttimaan sen varjoisesta viileydestä ja tapaamaan tuttaviaan ja tulemaan uusille tuttaville tutuiksi.
Nyt Ullan ja Vannin kerjuu oli oikein rovellaan ja tuotti tuloja enemmän kuin koskaan ennen ja saalis lisäsi rohkeutta. Tytöt hilmerehtivät kuni pulmuset kevään ensimmäisessä pälvessä.
Rönnbergin Sanna istui yksinään eräällä sohvalla. Hän oli vaivanen ja ruma, riiden syömä, kyttyräselkäinen raukka, jonka tähden hän nyt tänä hetkenä, jolloin kaikki etsivät hauskuutta, näkyi saavan olla yksinään. Mutta hän viihtyi luonnosta, siitä kun näki muittenkin niin hyvin viihtyvän. Sattuipa Ulla ja Vanni kulkemaan Sannankin kautta, niin Ulla rohkeasti esitti asiansa Sannallekin. Mutta Sanna ennen kaikkea ryhtyi kyselemään, mistä ja ketä olette ja mikä on nimenne. Sannan Ullalta kysellessä, Vanni katseli ihmeissään Sannaa, kun ei ollut ennen sen näköistä ihmistä nähnyt. Kauvan katseltuaan kysyi Vanni:
— Minkätähden sinulla ei ole kaulaa, niinkuin muilla ihmisillä?
— Sen on tauti syönyt jo lapsena, kuului tyyni vastaus.