— Olempa minäkin sairastanut, mutta ei minulta ole tauti syönyt kaulaa.
— Kiitä, hyvä lapsi, Jumalaa siitä.
— Mutta minkätähden sinulla on suu syrjässä?
— Tauti senkin on tehnyt.
— Onko se tauti suunkin syönyt?
— On syönyt kasvoluun, niin suu on kasvaessa siirtynyt itsestään siihen missä se nyt on.
— Eipähän minun kasvoluutani ole syönyt tauti, vaikka sairastin
Kurkelan pirtissä.
— Lapsi kulta, kun sinä olet vielä viaton… Tule nyt minun syliini.
Vanni kuultuaan Sannan herttaiset sanat ja nähdessään Sannan ojetut kädet, tuli hieman kainoksi, mutta siirtyi kuitenkin Sannan lähelle, josta Sanna otti kamaloista ja nosti syliinsä.
Vanni nojasi itsensä Sannan rintaa vasten, oli siinä niinkuin tunsi
Sannan tahtovat pitää eikä tuntenut mitään kiirettä mihinkään. Ulla
vilkasi Vanniin kiirehtivän silmäyksen ja kuiskasi: Lähtään pois…
Tuonne tuli paljon vereksiä ihmisiä, lähtään sinne… lähtään.