Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin, nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.
Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.
Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste, mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.
Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja itku purskahti ulos.
Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle, hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.
— Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.
— Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.
Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka, ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.
— Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.
— Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.