Vanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti toiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän ja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:
— Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti hakea seminaariin.
Sannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:
— Seminaariin?… Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?
— Niin, jos sinä lupaisit.
Se Vannin sana, että "sinä lupaisit", meni Sannasta läpi niin kummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi, että Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen, mutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä Vannin suusta kuulla se sana, että "sinä lupaisit".
Vanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään puheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista iloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:
— Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän opettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä hakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan… Kovinhan se kehotti minuakin.
— Neiti Pajula!… Mitä hän ajatteli silloin?
— Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä hommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos olisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.