Vannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan virkkoi:
— Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet ja koiran unet, että selviäisi elämä… Minä tänä päivänä olen elänyt kuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en rakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan nyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän pitänyt.
Sannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi lopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:
— Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa ei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin hämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin yölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä seisahdit ja nykäsit minua kädestä… Mutta mistä se todellakin tuonlainen pimennys aina joskus tulee.
Vanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti, olisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui keinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion perästä hän hymähti ja virkkoi:
— Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme puhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja kotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei tiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin jokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta siihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen sijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin kauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta leposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja koti saa nyt kodin arvon.
— Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä luulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on yhä se seminaariin aikomus.
— En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt mielestäni tuntuvat aivan tosilta.
— Tunnusta pois, että sentähden puhuit… Olen aivan varma siitä, että sentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan syrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.
Vanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen liikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän tuokion perästä virkkoi vakavasti: