Heinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen illan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa merkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt. Taivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä verhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki tätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja Sannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan maailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.
Tämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman väsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja Sannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta portaittensa edessä, että he olivat kotona.
XIII.
Siihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan lankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen katua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan tuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt, ja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa olisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin meneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja tavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin Vannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion perästä virkkoi:
— Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu rantatorilta niin selvään.
— Todellakin… En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se pantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä pystympään.
— Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä iltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna otti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja virkkoi:
— Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt enää.
— No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös. Mutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto kuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan puolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin kuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se kuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän mieltä.
Sannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei tahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta. Alkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle se väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes Vannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.