— Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö nyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin seminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun jäisit tähän kylään kotiopettajattareksi… Sanon, että tuhatta, tuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä tämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä. Emmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat opettamassa toisen lapsia toisen kotona.
Vanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää oikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari oli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei nyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin kun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä äsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa lauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana laulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin sielua, koska neiti Pajula saapuu heille.
Sannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin täydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan, että Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä mutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä neiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa käännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei se koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa. Tämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja päänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.
Vuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi kuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa, loivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa olemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas tupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni heinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän uskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei ole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa, väliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se syvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt niine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama höytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä suistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas uudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys, josta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.
Mutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni tullut.
Huomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei ollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut, vaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille jyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan ratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa parhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään puhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä ystävällisenä Vannille.
Vannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle vähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän pääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan tullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan vieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta tuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen sisarensa luokse Paimolaan.
Vanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin tekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä nukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni selvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen väliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi, eikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen kuten ennenkin.
Kului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua Sannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön jotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että kun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti Pajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun sisarensa tauti yhä kiihtyi.
Eräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni taas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein ennenkin.