Sannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta virkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta ne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä pahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi niitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.
Huomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei mitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin hän saa kuulla sanan että "etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen."
Mutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni kuule!
— Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja iloisin kasvoin kiirehti kamariin.
Sanna tarttui syliksi Vanniin.
— Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä sinulle, Vanni, rakas… Annathan toki sen anteeksi.
— Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.
Sanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja silmiin ilmaantui kyyneleet.
Vanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli sanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan pukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut koskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja ennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas uudestaan Sannaa…
Pitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei itsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan itkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.