Viimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki sillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:
— Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä on vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset; muu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.
— Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä tekisin sinulle.
— Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä on tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin työstämme. Eikös niin, Sanna rakas.
Sannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että hän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti työhuoneeseensa,.
Sanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin tuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin ollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi pitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna elämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja somalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui Vannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.
Tänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin istuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan mieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua. Keskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi kuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:
— Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.
— Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.
Sanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella puolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo välissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat suojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina vesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä, niin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen tuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät auringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki… Sama on laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva lapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä ihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni… ja hyvällä syyllä… Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä kuni lapsi… Ja hyvällä syyllä… Mutta tulin kouluun, niin koulu kasvatti vesan suureksi puuksi… Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs luokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu meistä… yksin meistä… Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt silmistä miltään… Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten tunnustan… Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu hauskalta kertoa.