— Aivan hyvin, Sanna rakas.
— Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai, että silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin kourissani puristella. Ei, ei… Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka ilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan soutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin utukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin ja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi siteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti… Mikä on sun vertaisesi… Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin leveä, ettei mahdu syliini… Sen rakkautta reutoo monet lapset ja voimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja vaivaista tuskin hän tuntisi… Sen tähden rakastan tätä pientä kotia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani, minkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta… Sinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan siinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.
— Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.
— Siitä ei puhetta… Tämän olen minä kärsimällä ostanut, kärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento kahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.
— Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt kärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun tähtesi…
— Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä… En tiedä mitä sanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.
— Minä ymmärrän… Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin, itkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.
— Elä kiellä, nyt…
— Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin kovin.
— Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö pois.