— Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun, mutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.
Noista Vannin sanoista: "En koskaan, en koskaan", kuului selvään, että hän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan mieltä.
Kauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa sylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista että kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui mahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka omisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä kuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan tunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut palvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei voinut nyt toisin olla.
Pitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja ollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan kahdeksantoista vanha.
— Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.
— Sanoppas, Vanni kulta.
— Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.
— Oletko todellakin ihminen nyt?
— Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo kahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi päätöstensä herra, ellen minä.
Viimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna tunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.