Tähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin iloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta paperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä ääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin asiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä Sannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta äsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista asioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa miten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot korkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän kärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle, sytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi sinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen kirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:
— Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.
— Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.
— Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä ennen kuolen.
— Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.
Tämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat suuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä tuntui.
Sanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa, aukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa hänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle paikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja puoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.
Sannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka jäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi Vannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.
Hymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä Vannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun kaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa rakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä kokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.
Kauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva on se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei ole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on vaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia, jotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka avonaisina toisilleen toimivat yhdessä.