Mutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.
XIV.
Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.
Koti tuntui nyt kodille enemmän kuin koskaan ennen ja ihmeellinen maku tuntui olevan sillä, ett'ei tullut päätöstä lähteä seminaariin taas outoon ja tuntemattomaan keskuuteen.
Milloin Sanna ja Vanni vaan liikkuivat ulommas kartanonsa portista, niin nähtiin he aina yhdessä ja oli Vannin rinnalla Sanna kuni vanha, rosoinen kanto, josta Vanni oli aikanaan puhkeutunut vihantana vesana ja kannon juurien kautta imemällä maasta kasvantavoimansa, kasvanut suureksi vihannaksi puuksi, suuremmaksi monta vertaistaan ja lehtevämmäksi ketään muita.
Ilmestyi paljon uusia tuttavia, jotka pyysivät käymään vieraisilla kotonaan. Mutta paljoa niitä kutsuja Sanna ja Vanni hylkäsivät. Puistossa, kadun pohjoisella puolen aivan kadun vierellä oli tuuhea metsä; se oli ainoa paikka, jossa he enimmin hupikävelyillä käydessään viihtyivät. Mutta siellä ei koskaan saaneet he olla kahden, vaan aina siellä oli yksi tai toinen, joka jonkin tekosyyn nojalla tukkeutui seuraan. Ja kaikilta puolilta näytti siltä, että he enemmän ja enemmän tulevat yhteiskunnassa huomatuiksi ja että se tuli itsestään, noin vaan ajan virran mukana, ilman heidän sitä vähintäkään takaa-ajamatta.
Oli joulukuu jo käsissä. Talvi oli luonnossa, kaikki kansa liikkui turkki päällä ja rahtimiehetkin huopasaappaissaan nähtiin kuuraisina kävellä kurkkasevan rekikuormainsa mukana kiriseväin jalasten jälkeä. Rannan puutkin ryhöttivät valkoisessa kuurassa ja järvissä jäät halkeilivat, että lakkaamaton mourina kuului kuni ukkosen jyrinä ja tuntui, kuni luonnon voimat olisivat kokonaan liikkeessä. Nyt olivat jäät järvissä tulleet ennen joulua kantaviksi, lujemmiksi kuin ennen kaukaan aikaan, eikä lunta ollut jäillä ensinkään, ainoastaan kuuraa, että siellä liikkuminen oli parempi kuin aivan kierällä jäällä. Kaupungin nuoriso puuhasi suurta rekiretkeä Tapaninpäiväksi, niin suurta, ettei koskaan ennen ollut sellaista ollut, ja siitä ei saanut jäädä ketään siihen ikäluokkaan kuuluvia pois. Matkan suunta oli jo päätetty kahden peninkulman päähän Kausalan hoviin, suuren Niepingin selän toisella rannalla. Useilla pojilla oli jo neitonen tiedossa rekitoveriksi, mutta kenellä ei vielä ollut, ne kävivät pyytämässä Vannia. Mutta kun ei kukaan tahtonut Sannaa, niin Vanniltakin saivat rukkaset. Mutta Sannan setän poika Ketolan Aaro oli ylpeä. Hän ei huolinut niistä, jotka mielellään olisivat lähteneet, ja niitä, joita hän tavotteli, ei hän saanut, ne oli jo vienyt toinen. Sentähden oli nyt Aaro jouluiltana vielä ilman ja tuli pyytämään Vannia, selittäen miten tällä rekiretkellä on lavea kansallinen tarkoitus, miten esimerkiksi kaikki kursailemiset, kaikki teidittelemiset kaikkien väliltä jäävät pois, että koko matkue on yksiä sisaria ja veljiä; ja miten suuri askel tämä on ruotsalaisuuden voittamiseksi, sillä siellä kaikki puheet ja laulut pitää käydä suomeksi, yksin vaan suomeksi, ei miksikään muuksi. Ja sanalla sanoen: ei mitään arvoastetta saa olla yhden eikä toisen välillä, vaan kaikki, juuri kaikki ihan kuni yhden emon kantamia.
Tämä tuntui sangen luonnolliselta Vannistakin, mutta kun kuuli, että Aaro ei tahtonut Sannaa, ja tiesi, että sopimatonta olisi heitä kahta sovittaa yhteen rekeenkään eikä suinkaan kyytimieskään heitä ottaisi, niin Vannin povessa jylähti oudosti, kasvot vaalenivat ja koko homma tuntui masentavalta. Katseli vaan pienessä joulukuusessa palavia kyntteliä, silmäili sen joulukuusen valaisemaa pientä kamaria, joka nyt enemmän kuin useinkaan muulloin näytti hymyilevän rauhasta ja tyytymyksestä. Tätä hän silmäili ja odotti, mitä Sanna virkkaisi vastaukseksi Aaron puheeseen. Sanna ei kuitenkaan puhunut mitään, niin Vannin ruumis hetkahti kieltävän näköisesti ja kuului ynseästi murahtava sana:
— En suinkaan minä yksin lähde.
— Ei, ei, eipä suinkaan yksin, kiirehti Aaro sanomaan. Tarkoitukseni on, että tulisit minulle rekitoveriksi.