— Niinapa niin, mutta minä tarkoitan Sannaa.
— Sannaa, huudahti Aaro, eikä ollut ymmärtävinään Vannin mieltä. Tämähän on nuorten, meidän ikäisten hupiretki; eikä oikeastaan sen ikäisten kuin Sanna on. Vai mitä Sanna?
— Niinipä niin. En suinkaan minä lähtisikään, kuului Sannan suusta tyyni vakuutus.
Tästä sai Aaro taas uutta lisäkettä esitysinnolleen, kääntyi Sannaan ja jatkoi:
— Mutta Vannia et suinkaan kieltäne. Olisihan ihan kuivaa järjettömyyttä, jos Vannia estäisit… Vanni, joka ei koskaan ole senlaisissa ollut, niin tämä jos mikään on hänelle erinomaista. Senlainen on joskus omiaan virkistämään sekä sielua että ruumista. Siellä jos missään haihtuu kodin ahdasmielisyys ja ikäänkuin puhdistuu ihminen kodin jokapäiväisyyden tomusta, näköpiiri laajenee ja avautuu ulommas kodin yksinkertaisuudesta.
— Kodin yksinkertaisuudesta, keskeytti Sanna. En ymmärrä, miten senlainen puhdistaminen olisi tarpeellista. En sano sillä, että tahtoisin kieltää Vannia menemästä, vaan kuitenkin tuntuu se oudolta, kun nuoret ihmiset, jotka eivät ole vielä elämän pitkästä läksystä yhtään värssyä oppineet, puhuvat jo kodin epäpuhtaudesta, sen tomuista, sen yksinkertaisuudesta ja sitä vastaavasta puhtaudesta, vapaudesta ja sen tuntemattoman avaruuden näkymättömästä voimasta, josta ei ole heillä itselläänkään muuta kuin paljaita haaveiluja.
— Sinä Sanna olet yhtä herkkä kuin kaikki muutkin ihmiset närkästymään jostakin sanasta, vaikka eivät tarkoin tiedä sen merkitystäkään, jatkoi Aaro totisesti… Kodin yksinkertaisuus sanaan sisältyy pahaa ja hyvää… Pahaa en kuitenkaan tarkoittanut. Koti olkoon vaikka loistavin, täydellisin ja monipuolisin koko maailmassa, mutta siltä on se verrattuna tuhansiin muihin koteihin ja kaikkiin niihin asukkaihin yksinkertainen. Mutta kodilla kuitenkin, olkoon se kuinka pieni tahansa, on ja pitääkin olla se viehätysvoima, että sitä ei vaihda mihinkään. Eikä rekiretkemmekään tarkoitus ole halventaa kodin arvoa, vaan päinvastoin puhdistaa sen kunniaa ja tulla tuntemaan muitakin ihmisiä eikä vaan itseään.
Sanna ymmärsi nyt erehtyneensä Aaron suhteen. Tunsi, että rekiretken tarkoitus on vaan paljasta hyvää, ja hyvää hän ei tahtonut Vannilta kieltää, niin tekeytyi ystävälliseksi ja virkkoi:
— Kuten jo äsken sanoin, en tahdo Vannia kieltää lähtemästä, mutta ainoastaan sinun kanssasi, kun sinä olet sukulaiseni.
Tuossa sanassa "ainoastaan sinun kanssasi", kuului suuren luottamuksen kaiku Aaroon, jonka kasvot leimahtivat virkeiksi ja iloisesti, hän huudahti: