— Silloimpa me lähdemme. Eikös niin, Vanni, ihan tuohon käteen.
— No, olkoon menneeksi, virkkoi Vanni kättään ojentaissa, mutta arka punastus näkyi Vannin kasvoissa ja kysyvän silmäyksen vilkasi Sannaan, että mitä Sanna tästä kumminkin näyttäisi pitävän.
Vanni tuli nyt aivan tyyneksi, ei edes kuullut Aaron ja Sannan keskusteluja illan kuluessa. Rekiretken suuremmoisuus tuntui aivan selittämättömältä ja tyrmistytti se aivan siihen paikkaan. Sellaiseen suureen joukkoon meneminen tuntui aivan tukehduttavalta, mutta toiselta puolen tuntui vahingolta jäädä pois nyt, kun Sannakin niin mielellään lupasi, ja turvallisuus Aaroon tuntui kasvavan yhä enemmin, koskapa Sannakin sanoi lupaavansa hänet ainoastaan Aaron matkaan… "Ainoastaan Aaron kanssa" johtui Vannin mieleen ja Aaron kuva iskettäytyi selvemmin hänen sieluunsa, kun hän ajatteli joukon suuruutta Kausalan hovissa, johon näki hukkuvansa kuni kärpänen mereen, ellei olisi Aaroa, josta pitäisi kiinni… Ainoastaan Aarosta pitäisi hän kiinni.
Puistojen ympäröimältä Ruhtinaantorilta oli kaikkien määrä lähteä yhdessä jonossa ensin kaupungin halki Niepingin selän rantaan ja sitten jäälle tultua rinnakkaisena matkalintujen tapaisena raitona halki selän Kausalaan.
Lähtötunti oli joutunut. Kahdessa pitkässä rivissä jonottivat lähtijät. Kaupungin pulskin ajuri istui nyt Vannin ja Aaron reen ketaroilla, ja joukon komein hevonen komeimmissa tamineissa seisoi edessä kuni tuomittu, odottaen lähtöä. Mutta kohta oikasi eellimäinen pari matkalle, niin silloin ikäänkuin säikähdyksestä remahtivat hevosten helyt ja jokahinen kaplas oli heti liikkeessä.
Ei yksikään silmä, ei vanha eikä nuori nyt tahtonut jäädä näkemättä tätä matkuetta, ja suuri oli katsojakansan paljous katuvierillä. Matkue antoi hevosten mennä hiljaista lönkkäjuoksua kahtena rinnakkaisena jonona alas rantaan, ettei ketään sortuisi matkueen jalkoihin. Mutta kellot ja kulkuset hevosten verkalleen juostessa remisivät sitä hurjemmin ja synnyttivät valtaisen räikinän, johon hukkui koko kaupunki.
Rantaan tultua levisi matkue siten, että jonojen eellimäiset jäivät raidon keskimäisiksi ja jälkimäiset tulivat raidon päihin. Siten ne valtaisena kaarena ojentavat matkansa halki Niepingin selkää Murjun saaren etelä- ja suuren Väinönsaaren pohjoispuolitse aina Kausalan hovin siintävää rantaa kohti. Ja tuokion perästä näkyi matkue hienona vyönä kuni syksyiltana lännen rantaa kohti vaipuva joutsenraito. Kaukaiset vuoret vaan himisivät vastaukseksi sille tuskin kuuluvalle kellojen pauhulle, mikä matkueesta levisi tyyneen pakkasen kirteään talvi-ilmaan. Rekiretken paluumatkalla kyytimiesten hevoset juosta helkuttelivat melkeen kuni tahdin jälkeen, joten taas matka vieri, tie lyheni. Mutta ei kukaan joutanut kajoamaan siihen yksitoikkoiseen kellojen hölkkinään eikä matkan tasaiseen lyhenemiseen. Mieli oli kaikilla täysi äsköisestä hurakasta Kausalassa ja kelkkein mielin puhelivat rekitoverukset keskenään.
Vanni oli kuitenkin tyyni ja itseensä uponneen näköinen. Mieli tuntui oudolta ja pahalta, ei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli. Tämän huomasi Aaro jo matkan alussa, niin kääntyi Vanniin ja ennenkun kerkesi ajatellakaan, viskasi vasemman kätensä Vannin hartiain taakse ja iloisesti huudahti:
— Sinä, Vanniseni… Mitäs nyt sanot? Eikös se ollut jotakin erinomaista, kuten jo edeltä sanoin, vai mitä?
— En sano mitään, kuului Vannin tyyni vastaus.