— Sinä voit sanoa, mutta et tahdo, jatkoi Aaro. Senlainen hetki ei mene nuoren sielusta niin läpi, ettei siitä voisi sanoa sitä tai tätä… Me olemme nuoria, me tarvitsemme elää, me tarvitsemme aina silloin tällöin raitista elonilmaa keuhkoihimme ja jos mikään, niin tämä se juuri on sitä.
Nuo viimeiset sanansa Aaro oikeen innoissaan huudahti, siten enemmän vaikuttaakseen Vanniin, mutta Vanni ei virkkanut mitään. Mieli tuntui vaan syventyvän syvempään alakuloisuuteen. Aaron käsikin hänen hartioittensa takana, vaikkapa se olikin hermotonna, tuntui kuin kahlehtivan, jonka tähden kyytimiehenkin silmä silloin tällöin pyrki turkin kauluksen raosta tirkistämään rekiperään, etenkin kun hänen korvaansa pisti somasti äskeinen Aaron sana "Vannini."
Aaro kun näki, ettei tätä tietä Vanni antautunut keskusteluihin, niin tekeytyi vakavaksi ja alotti toiseen tapaan.
— Ihmisluonteita on monenlaisia. Niitä on sangen monenlaisia. Joku niistä ei viihdy missään, niinkuin yksinäisyydessä ja nauttii ainoastaan työstään. Toinen nauttii työttömyydestä, ja vaihtelevasta ajanvietosta. Joku nauttii erittäin nähdessään iloisia seuroja. Toinen nauttii saadessaan itse iloita seurassa. Mutta minä nautin ainoastaan suuresta humusta, juuri senlaisesta kuin tänä iltana oli Kausalassa… Sanoppas, Vanni, mistä sinä oikeen nautit?
— En mistään, murahti Vanni lyhyesti. Hän arveli sanoa, että minä nautin ainoastaan työstäni ja tiedän silloin olevani hyödyllisin ihminen maailmassa, vaan kun tiesi, että tämä lisäisi vaan puheluintoa Aarolle, joka ei nyt tuntunut häntä huvittavan, niin ei sanonut sitäkään.
Aaro näki, että Vanni on nyt sillä tuulella, ettei tahdo antautua suurempaan ajatusten vaihtoon, mutta hänen sentähden mykäksi jäämisensä tuntui aivan sopimattomalta, niin vei taas puhetta toisaalle koetteeksi, löytäisikö sieltä sitä, mihin Vanni tarttuisi.
— Tuo tähti tuolla, alkoi Aaro, tuo suuri tähti juuri tuolla, näetkö, mihin sormeni osottaa, tuo juuri tuolla, joka niin puhtaan näköisesti rapistelee silmiään, on suurempi tätä meidän maapalloamme, ja samalla tavalla monet noista muistakin tähdistä ovat tätä maapalloa suurempia ja kaikki ovat tulleet tyhjästä, saaneet alkunsa avaruudessa lentävistä tomuhiukkasista. Sitä tomua on joutunut ensin kokoon tuommoinen, juuri tuommoinen kahden nyrkin kokoinen mukula. Se on ruvennut pyörimään avaruudessa ja kokoamaan lisää tomua, joten miljoonissa vuosissa ovat kasvaneet siksi mitä ne nyt ovat. Luonto on sitten synnyttänyt senlaisia asukkaita ja eläimiä, mitkä sopivat mihinkin ilmanalaan.
Siitä, minkälaisia asukkaita missäkin taivaankappaleessa luullaan olevan, kertoi Aaro ihan syventyneenä niihin, mutta Vanni kun ei näkynyt käsittävän sitä, niin palasi hän tähän maapalloon ja kertoili tämän kehittymisestä, sen maan-alaisen tulen syntymisestä, sen vaikutuksesta maanpinnan muodostumiseen, sen vaikutuksesta kasvikuntaan ja vieläpä ihmisiinkin.
Mutta matka loppui eikä Aaro saanut Vannia toivotulle puhetuulelle, niin tunsi jäävänsä ikään kuni vieraaksi rotutoveristaan. Ja tuntui Aaron mielestä koko rekiretki aivan arvottomalta ja makunsa menettäneeltä. Sitä hän ei kuitenkaan ilmoittanut, pysyi vaan nauttivan näköisenä loppuun asti.
Vanni oli kaikkeen tähän ikään kuni humaltunut. Ainoastaan kellojen yksitoikkoinen reminä virtasi läpi päästä; samaa tietä kulki Aaron puhekin eikä siitäkään jäänyt enempää kuin tiukujenkaan soitosta. Mutta kun päästiin kaupungin rantaan ja kaupungin rakennukset helisivät vastakaikua kellojen räikinään, niin Vanni heräsi kuni unestaan ja iloisesti huudahti: