XVI.
Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.
Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa — heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella tuulella.
Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun näki että niillä on tulen palava kiire.
Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi mukautti:
— Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, — ja jatkoi ilvettään kuni työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi kunnes kiireimmät työt oli tehty.
Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos, johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi. silityspöydän jalkoihin ja puhki:
— Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.
Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään. Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja kannettiin linikkaan.
Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi: