— Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi tähden auta minua helvetistä!
Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan ja sai sanotuksi:
— Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.
Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.
Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:
— Hyvä Vanni… Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen… Tähän verraten muu ei ole mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin, vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat. Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi tuskasta.
Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa. Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä valtavampaa itkua.
Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin suuri mies itki.
Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.
Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.